Nyt ymmärrän runoilijoita, jotka pyrkivät sanoillaan ikuistamaan luonnon kauneuden ja sen tarjoamat elämykset mielelle. Aikaisemmin en ole tajunnut, kuinka joku voi kirjoittaa metsästä tai vaikka puusta. Puusta, joka huojuu tuulen kurittamana, mutta ei silti liiku mihinkään. Sen kauniista puhjenneista lehtien silmuista ja rungon kuvioinnista. Sehän on hitto soikoon puu! Mutta tässä keväässä on ollut jotain pysäyttävää, jotain joka kertoo minulle, ettei ole mitään hätää.
Helatorstaina olin aamulla yksin pyöräilemässä. Oli selvästi pyhäaamu, kun liikkeellä ei ollut paljoa ihmisiä. Hekin, jotka olivat jaksaneet lähteä pois kotoa aamutuimaan, olivat jalkaisin liikkeellä. Ei ollut kiire mihinkään, kaikki oli jotenkin seisahtunutta. Edellisen päivän ja yön sade oli huuhdellut katupölyt kadoksiin ja oli raikas hengittää. Ilma ei ollut erityisen lämmin, mutta mulla oli hiki ylipukeutumisen takia. Pyöräilin vanhan koulun pihan poikki ja ympärillä oli kerrostaloja. Yhden asunnon avoimesta ikkunasta kuului tappelua, suoranaista huutoa ja karjuntaa. Pysähdyinpä siihen sitten kuuntelemaan. En kuunnellut vieraan pariskunnan perheriitaa ja vaan sitä ympäröivää kokonaisuutta. Aivan kuin pieni ihminen olisi herännyt uudelleen henkiin käytyään jo niin pohjilla, ettei elämässä voisi tulla enää mitään muuta kuin positiivisia asioita vastaan. Jokin viesti sellaista hienoa tsemppitunnelmaa.
Ja ei, elämäni ei ole ollut normaalia vaikeampaa tai dramaattisempaa, enkä sitä kuuluisaa pohjaakaan ole nähnyt. Mutta silti jokin kumma voimaantumisen tunne oli tuona helatorstain aamuna läsnä. Ja se tunne tuli maasta, joka oli raikkaan kostea muttei kuitenkaan niin märkä, että se olisi rasittavasti pyöräillessä ravannut vaatteeni. Se tuli niistä puista, jotka olivat eläneet kauemmin kuin mä ja siitä auringosta, joka lupailevasti pilkisti pilven takaa. Ehkä vähän myös niistä riitelevistä luontokappaleista. Kaikesta tästä seonneena lähdin pyöräilemään metsään, jossa jaksettiin peuhata ala-asteikäisenä. Siinä metsän reunalla oli ne samat ikivanhat kuuset, joita joka aamu koulumatkallani katselin. Niiden kuusten keskellä oli iso metsän piilo, jossa pystyi tehdä vaikka mitä mahtavaa ja mielenkiintoista. Metsän polut olivat vaihtaneet paikkaa, muttei se haitannut. Olisi tehnyt mieli jäädä köllimään sinne siimekseen.
Näistä tunnelmista jotenkin kajahtaneena mielessäni kelailin, miten tämän asian voisi laittaa sanoina paperille niin, että voisin kuvata ja viestiä nämä hetket. En voi. Ajatelkaapa. Rakkaudesta runoiltaessa voi käyttää hienoja kielikuvia ja mielleyhtymiä: Rakkauteni on kuin ikuisesti soliseva puro, joka saa voimansa suuresta merestä. Tuossa meressä riittää vettä niin paljon, että puro jaksaa virrata kanssasi aina alajuoksulle asti.
Vastaavat kuvaukset tulevat usein luonnosta. Voisiko asian kääntää toisin päin ja käyttää rakkautta kuvaamaan luontoa? Puu, siinä sinä seisot vankkumattomasti kuin mieheni kiihottunut kulli. Tai: pensas, kääri minut syleilyysi (kuulostaa just siltä että ”ai vittu näitä piikkejä!”). Hei ei näin. Entä jos kuvaa luontoa niin kuin se on? Puu seisoo kiinni maassa ja sen juuret kasvavat maan alla. Minulle tulee hyvä mieli tästä puun läsnäolosta. Hmmm..
Yritän siis kertoa, että tässä on nyt koettu jotain sellaista, mitä on vaikea laittaa sanoiksi paperille tai blogiin. Jotain sellaista, mitä jokaisen täytyy itse kokea ymmärtääkseen tästäkin sepustuksesta jotain. Tuo kokeminen vaatii pysähtymistä, mutta sen jälkeen voi olla taas hitosti rikkaampi ja arvostaa niitä minimaalisen pieniä asioita tässä maailmassa. Jotain niin pientä suurta.
