keskiviikko, 3. syyskuu 2014

Kusen sun rilleille! (pieni kiusaamiskertomus)

Facebookissa mainitsin, etten kehtaa osallistua #kutsumua-kampanjaan, sillä koulussa taisin laittaa kiusaajille samalla mitalla vastaan. Aloin muistella, miten se meni. Olinko kiusattu, kiusaaja vai molempia?

Ensimmäisen kiusaamisjutun muistan ala-asteen alimmilta luokilta. Tiesin, että eräs tyttö varmasti tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi. Harva halusi olla hänen kanssaan, sillä hän haisi pahalle. Vanhemmat poltti tupakkaa sisällä, tytössä ei ollut mielestäni muuta ”vikaa”. Tuolloin ajattelin, että harmi, eihän se ollut tytön itsensä vika. En kuitenkaan ollut mikään koulun yhteishengen kohottaja, enkä nähnyt asiakseni puuttua tilanteeseen. Tytöllä oli kuitenkin jotain kavereita, jotka hyväksyivät hänet porukkaansa. Sellaisia pelastajia, jotka ottivat heikommat siipiensä suojaan. (Tekivät tätä siis jo 8-vuotiaina!) Tuolloin ymmärsin, että ollaan koululaisina jotenkin erilaisessa asemassa.

Itse jouduin kiusatuksi (niin että jälkikäteen muistan) kuudennella luokalla. Omat kaverini kääntyivät minua vastaan ja kehittelivät salajuonen, jonka mukaan olin lesbo nimeltä Ulla. Tätä jatkui päivästä ja viikosta toiseen. Kiusaajaporukka halusi kuitenkin viettää aikaa kanssani, mutta samalla kiusasivat: pyytäen lauseen lopussa anteeksi ja aloittaen seuraavan lauseen taas samoilla jutuilla. Tarkemmin katsottuna taisin olla itseäni myyvä lesbo, sillä he keksivät laulunkin, joka meni Hiljaa yössä tangon tahtiin: ”Hiljaa yössä, on Ulla työssä…” Olin hämmentynyt enkä enää halunnut olla heidän kanssaan. Koko kiusaamisjuttu keksittiin yhden päivän aikana. Se alkoi, kun aloin seurustella mielestäni koulun cooleimman pojan kanssa. Myös hän sai osansa. Tietenkin itseäni harmitti, että menetin silloiset ystäväni, mutta pidin heitä jotenkin vajaina: haukkuivat lesboksi 12-vuotiasta tyttöä, joka juuri alkoi seukata pojan kanssa! Menimme kiusaajakavereideni kanssa eri yläasteille enkä halunnut muistella heitä sen koommin.

Jotain kuitenkin tuon 6-luokkalaisen päässä naksahti, sillä muistan itse kiusanneeni tuolloin isompaani, 7-luokkalaista tyttöä. Hän oli poikaystäväni entinen, ja minun piti tietenkin käydä keulimassa suhteestani hänelle ilkeään sävyyn. Hävetti heti tapahtuman jälkeen. Mietin vieläkin, miksi tein sen.

Ala-asteella oli myös naapuriluokassa yksi tyttö, joka oli meistä (kiusaajaporukkani kanssa) ärsyttävän neitimäinen ja turhapäinen. Ajauduimme usein sanaharkkaan hänen kanssaan. Hän pisti meille vastaan joka kerta, mikä sai meidät provosoitumaan. Huono suhde häneen jatkui osaltani yläasteella. Ajauduimme nimittelyyn toisinaan ja kerran jopa fyysiseen kontaktiin, joka päättyi siihen, että tönäisin hänet rappusista alas. Tilanteessa ei käynyt kuinkaan, mutta järkytyin, sillä ymmärsin heti kuinka huonosti olisi voinut käydä. Yläasteen kuluessa yritin tehdä sovintoa hänen kanssaan, sillä en edes muistanut mistä meidän huonot välit olivat alkaneet. Nyt tätä kirjoittaessani asia on päivän selvä. Hänen kiusaamisensa sai alkunsa siitä, että ala-asteen kuudennella jokainen häneen siirretty sekunti oli pois minun kiusaamisestani. Minua ei haitannut yhtään, että niin kutsutut kaverini löysivät toisenkin kohteen. No, tämä henkilö ei uskonut vilpittömään tahtooni ja pyyntööni tehdä rauha, joten sitä ei tehty. Välit rauhoittuivat meidän kasvaessa yläasteen ajan.

Jälkikäteen hymyilyttävä kiusaamiskokemus koskee sekin omia ystäviäni. Yläasteen alkuvaiheessa olin tutustunut uusiin luokkakavereihin, ja kunkin omat piirit olivat muodostuneet. Yhtenä päivänä minut ignoorattiin porukassani täysin, sillä he kokivat minun varastaneen heidän ystävänsä, kun tulin ulkopuolisena heidän jo ala-asteelta alkaneeseen ystävyyteen. Tämän seurauksena yksi poika ja tyttö kirjoittivat minulle vihakirjeen. Taisivat oikein kädestä pitäen tuodakin sen minulle – ihailtavan suoraselkäistä toimintaa. En kunnolla muista, mitä paskaa kirje sisälsi, paitsi uhkaus on jäänyt soimaan päähäni: ”Me kustaan sun rilleille.” En pysty vieläkään kertomaan asiasta purskahtamatta nauruun! Olihan se toki ikävä tilanne joutua syrjityksi, mutta jotenkin pystyin nostamaan itseni tilanteen yläpuolelle ja pidin kiusaajiani jälleen jotenkin vajaina. Pari viikkoa jatkunut tilanne ei jättänyt suurempia traumoja, sillä kaveri, jonka heidän mukaansa varastin, on edelleen paras ystäväni.

Itse olin siitä onnellisessa asemassa, että sain aina kuulua johonkin porukkaan, usein vielä ikäluokkani cooleimpaan. En joutunut olemaan yksin. Mutta olihan se koko peruskoulu aika julmaa toimintaa näin jälkikäteen ajateltuna. Itse nousin kiusaamisten yläpuolelle yhdeksännellä luokalla ja aloin jopa kaveerata luokkamme oudon linnun kanssa, mitä muut ihmettelivät. Rooleilla ei ollut enää väliä, eikä mistään ollut enää rivien välissä luettavista, kenen kanssa voi tai ei voi olla.

Itse en ole niinkään pahoillani siitä, että minua on kiusattu, tai niistä satunnaisista kierosilmäksi haukkujista. Itse olen pahoillani, että olen koskaan saattanut kiusata ketään muuta. En tiedä, millä lasten päähän saisi järkeä. Tai missä kiusaamisen rajat kulkevat. Minäkin sain hyvän kasvatuksen ja moraalikäsitykseni kehittyi normaalisti, silti löysin itseni näistä tilanteista. Yksi asia on kuitenkin edistystä: silloin 20 vuotta sitten ei puhuttu asiasta niin paljon kuin nyt. Siksi myös kirjoitin oman tarinani.

#kutsumua kampanjan mukaan olisin varmasti kierosilmä, mutta sehän minä kieltämättä olen. Aion puuttua kiusaamiseen, jos sellaista kohtaan.

Ps. Kukaan ei oo koskaan kussu mun rilleille.

torstai, 31. heinäkuu 2014

Aivopes…manipuloinn.. eiku vaikuttamisen perusteet

(Kirjoitettu koulutehtävää varten, mutta tulihan tässä nyt pointti jos toinenkin myös tähän blogiin.)

Kestävän kehityksen opiskelijalla olisi paljon asioita, joihin hän haluaisi olla vaikuttamassa. Ihmisten välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan ärsyttää. Roskaaminen täytyisi saada kuriin. Ihmisten tulisi ostaa enemmän lähituotteita. Heidän tulisi ylipäätään kyseenalaistaa kulutuskulttuuriaan. Itämerikin täytyisi saada pelastettua, maailman muista meristä ja metsistä puhumattakaan. Jokaisen ihmisen yksittäisillä valinnoilla on merkitystä tulevaisuutemme kannalta. Miten saisimme kaikki ihmiset ajattelemaan, että heidän tekemisillään todella on merkitystä? Tietoa pitää levittää ja saada ihmiset ymmärtämään.

Tutustuin Jyväskylän yliopiston FT Marko Siitosen luentoon vaikuttamisesta. Vaikuttamista on vaikea määritellä yksiselitteisesti, sillä lähes kaiken viestinnän voidaan nähdä sisältävän pyrkimyksiä vaikuttamiseen. Asiaa voidaan lähestyä kolmesta lähtökohdasta: haluamme että toinen muodostaa mielipiteen, haluamme hänen vahventavan mielipidettään tai haluamme hänen muuttavan mielipiteensä. Tähän voimme pyrkiä monin keinoin, aivopesemällä, manipuloimalla, suostuttelemalla ja vakuuttamalla. Paras keino lienee kuitenkin retoriikan opettelu.

Retoriikka on oppi vaikuttamistapojen löytämisestä. Rhetorica-teoksessa Aristoteles puhui jo antiikin Kreikan aikaan kolmesta osa-alueesta: logos, pathos, ethos. Kuuntelijan järkeen ja päättelykykyyn vetoaminen asiallisella argumentaatiolla (logos) on mielestäni vaikuttamisen lähtökohta. Myös vaikuttajan luonne ja olemus (ethos) vaikuttaa siihen, kuinka vakuuttava ja uskottava hän on kuulijoiden silmissä. Puhujan mielentila ja tunteiden ilmaisu (pathos) vaikuttaa myös siihen, kuinka hyvin puhuja saa kuulijat puolelleen.

Kaikilla osa-alueilla itselläni on parannettavaa. Tiedän myös, että asiastaan innostuneilla menee helposti logos, pathos sekä ethos överiksi. Tiedättehän tapaukset, jotka tykittävät niin vahvaa argumentaatiota joka asiaan, että vastapuoli jää täysin altavastaajaksi? Tällaiset paljon lukeneet ihmiset tietävät kaikesta kaiken ja oikein nautiskelevat saadessaan muodostaa toistaan nokkelampia ja akateemisesti pätevämpiä vastauksia (logos-överi). Useat ihmettelevät Timo Soinin suosiota, ja nähdäkseni se perustuu vahvaan ethokseen. Oikeastaan niin vahvaan, että se on alkanut jo muutamissa paneeleissa kääntyä häntä itseään vastaan. Soini on rauhallisuudellaan ja itsearvostuksellaan nostanut itsensä muiden keskustelukumppaneiden yläpuolelle, ja toteuttaa jo liiaksi tätä viestinnällisesti päteväksi osoittautunutta keinoaan ”ottaa tilaa”. Ja paatoksella puhujathan tiedätte! Harmikseni välillä kuulun heihin itsekin, mutta opettelen siitä parhaillaan pois. Usein puhuja on asialleen niin omistautunut, että se saa hänet kiihtymään ja ilmaisemaan asiaan liittyviä tunteitaan liiaksi.

Kuulostaa helpolta. Ei sitten saa syyllistää, moralisoida tai ohjeistaa, ettei ärsytä kuulijaa. Toisaalta, kaikkiahan ei voi miellyttää. Kuulijan kyvykkyyttä älylliseen ajatteluun ei tulisi kyseenalaistaa, tämäpä vasta dilemma ammattisanaston tai sivistyssanojen käytössä. Käyttäessäsi niitä vaikutat ehkä pyrkiväsi ilmaisemaan oman erinomaisuutesi. Jos jätät käyttämättä, saatat selittää asioista liian yksinkertaisesti kuin pienelle lapselle. Lisäksi vaikuttajana olet usein itse niin syvällä omassa aihepiirissäsi, ettet pysty nousemaan toisen asemaan nähdäksesi asiaa hänen näkökulmastaan. Mutta pään silittelylläkään ei ole vaikutusta. Pitäisi pitää pää kylmänä ja keskustella ymmärtävään ja asialliseen sävyyn, vaikka todellisuudessa tekisi mieli lyödä järkeä keskustelukumppanin kalloon.

Vaikka retoriikkasi olisikin kunnossa, riippuu vielä paljon kuulijasta, kuinka viesti menee perille. Itselläni on muutama ystävä, jotka eivät halua keskustella maailman tilasta tai sen tulevaisuudesta, mistään politiikasta tai uutisista. He eivät kuulemma kestä sitä kaikkea, ja haluavat keskittyä omaan elämäänsä. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei kukaan voi ajatella omaa elämäänsä yksikkönä erillään muusta yhteiskunnasta (onhan kaikki siitä riippuvaisia), ymmärrän silti näitä ystäviäni, jotka eivät halua vaikuttaa tai ottaa viestejä vastaan. Sillä tieto todellakin lisää tuskaa.

Milla Paloniemen Kiroileva Siilikin sen tajuaa.

tv1-normal.jpg

lauantai, 28. kesäkuu 2014

Toivoa

Eräs tyyppi jutteli minulle blogikirjoituksistani ja ehdotti, voisinko jokaiseen kirjoitukseen sisällyttää jonkin toivonpilkahduksen. Ajattelin, että erikoinen ehdotus. Olin hyvilläni, sillä rivien välistä luettuna blogini aiheet ovat tainneet upota tähän lukijaan. Aiheet tuntuvat raskailta, ehkä ahdistavilta. Samaan aikaan olin kuitenkin hieman pettynyt, sillä lukijalta näytti menneen ohi ongelma, jota itsekin poden: toivon puute.

Blogikirjoittamiseni lähti terapian tarpeesta: etsin toivon kipinöitä. Sittemmin ymmärsin, että näistä teemoista onkin tosi hyvä huudella ääneen, koska tarvitsemme keskustelua muuttuaksemme. Ymmärrän hyvin, ettei räyhääminen ilman vastauksia vie mitään asiaa eteenpäin. Ja ymmärrän senkin, etteivät ihmiset jaksa raskaita teemoja, jos kirjoittaja heittää aina vaan lisää taakkaa niskaan. Tunnen ihmisiä, jotka eivät pysty katsomaan uutisiakaan maailman raadollisuuden takia. Tämän blogin tarkoituksena ei ole hyssytellä yhtäkään asiaa. Hyssyttely on kuin lakaisisi roskat maton alle. Näin ollen toivoa ei kaiveta sieltä, missä sitä ei ole.

Okei, aina on toivoa. Mutta onhan se vähän piilossa.

Elämäni pyörii muutamien teemojen ympärillä: Ihminen kuluttaa liikaa. Kuluttavia ja kuluttamiseen pyrkiviä ihmisiä on liikaa. Maailman kantokyky ei kestä tätä, minkä takia voidaan sanoa nykyisen sukupolven syövän tulevien polvien kakkua. Teemme näin, koska olemme kasvattaneet talouden ympärille täysin vinksahtaneen kulttuurin, jossa tavoitellaan materiaalista vaurautta käsittämättömissä mittakaavoissa. Tästä tulisi opetella pikimmiten pois. Meidän tulisi tarttua degrowth-ajatukseen ja todella pohtia, mikä tekee meidät onnellisiksi ja hyvinvoiviksi. Meidän tulisi muuttaa elämämme uusien hyvinvointitavoitteiden saavuttamiseksi. Jotta lapsemmekin voisivat olla hyvinvoivia ja onnellisia. Pikkuhiljaa myös poliittiset päätökset muuttuisivat tavoitteitamme tukeviksi.

Usea ihminen ei vaan tiedosta, kuinka tuhoisa länsimainen elämäntapamme todella on. Kyyti on paikoin niin kovaa, ettei ehditä pysähtyä ajattelemaan todellisia tarpeita. Maailman pelastamisesta täytyy pitää meteliä, jotta edessä häämöttävä (mielestäni väistämätön) elämäntavan muutos tapahtuisi nopeammin. Toivo on siinä, että me alkaisimme ajatella toisin. Hidastaisimme elämän tahtia ja kulutusta sekä tiedostaisimme maailman kokonaisena, ei vain ihmislähtöisestä näkökulmasta. Siksi pitää huudella niitä kammottavia faktoja, esimerkiksi että nykyisellä kulutuksella tarvitsemme vuonna 2050 lähes 3 maapalloa. (Olen silloin muuten 66-vuotias, jos elämä kantaa.)

Toivomme tulee tässä: Vuoden 2008 Eurobarometrin mukaan 63 prosenttia EU 15 -maiden kansalaisista piti ympäristönsuojelua talouskasvua tärkeämpänä. Talouskriisin myötä tämä tilasto on kokenut kolahduksen, mutta toivoa on myös siinä, että tänä vuonna 55 % suomalaisista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että he ovat valmiita tinkimään omasta elintasostaan saaste- ja ympäristöongelmien vähentämiseksi (EVA). Toivo on siis siinä, että jokainen meistä äänestää omalla kulutuskäyttäytymisellään ja elämäntavallaan kestävämmän ympäristöpolitiikan puolesta.

”Voimmeko luottaa siihen, että tarpeeksi monet ihmiset tekevät ajoissa täyskäännöksen maailman pelastamiseksi? Näin kysytään usein, mutta kumpi tahansa vastaus onkin, se vie harhaan. ’Kyllä’ johtaa itsetyytyväisyyteen, ’ei’ epätoivoon. Toivottavaa on jättää tämä hämmennys sivuun ja tarttua toimeen.” (Taloustieteilijä E. F. Schumacher).

Toivo on sinun valinnoissasi. Nyt, tänään ja tässä.

tiistai, 17. kesäkuu 2014

Jos ilmasto lämpenee, saadaan Suomeenkin viimein kesä! Eiku..

Onko mahdollista, etten ole koskaan kirjoittanut puhtaasti ilmastonmuutosta koskevaa juttua? En ymmärrä miten se on mahdollista, sillä perustan koko tulevaisuuden suunnitelmani ilmastonmuutokselle ja ajattelen ilmastonmuutosta joka päivä. Nyt luen kirjaa nimeltä Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla (Helne, Hirvilammi & Laatu, 2012), ja siinä tuli niin oiva tiivistys asioista, miten ilmastonmuutos ihmiseen vaikuttaa, etten malta olla hieman referoimatta sitä tänne blogiini. Monet teistä saattaa tietää aiheesta enemmän kuin minä, mutta toivon että blogiani lukee myös ne, jotka eivät asiaan ole perehtyneet sekä ne, joita ei vaan kiinnosta. Tämän jutun voi lukea myös siksi, että ymmärrätte, miksi hypin seinille.

Voimme käyttää erillisen blogi-istunnon sitten siihen väittelyyn, kuinka paljon ihminen vaikuttaa toimillaan ilmaston luonnolliseen muutokseen. Yleisenä riskirajana pidetään kahden asteen lämpötilanousua. Jo tällä hetkellä kärsimme ilmaston lämpenemisen aiheuttamista ongelmista, mutta jos ylitämme kahden asteen lämpenemisen, seuraukset ovat jokseenkin vakavat. Nykyisen politiikan ja käyttäytymisemme valossa näyttää siltä, että emme pysty estämään kahden asteen nousua. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu, että Suomessa pyritään YK-tasolla sellaiseen ilmastosopimukseen, joka rajoittaisi lämpenemisen kahteen asteeseen. Käytännössä siis sen sijaan, että voisimme vielä yrittää vaikuttaa radikaalilla politiikalla lämpenemiseen, varaudummekin ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Ja niitähän piisaa.

Ilmastonmuutos vaikeuttaa ruoantuotantoa monilla alueilla lisääntyvien tuholaisten, äärimmäisten sääilmiöiden, tulvien, kuivuuden, myrskyjen, ja vedenpinnan nousemisen takia. Pahin tilanne tulee olemaan todennäköisesti jo valmiiksi ruoanpulasta kärsivillä alueilla. Oman näkemykseni mukaan ihminen on valmis tekemään mitä vaan elääkseen, saadakseen ruokaa. Tällä on siis vaikutuksensa muuttoliikkeisiin ja sotiin.

Ilmastonmuutos aiheuttaa aavikoitumista ja merenpinnan nousua, jolloin ihmiset joutuvat muuttamaan yhä pienemmille alueille sinne, missä elintila on kelvollista. Väestötiheys, sosiaaliset jännitteet ja konfliktien todennäköisyys kasvaa ja kilpailu elintilasta kiihtyy. Meidänkin naapurissa voi pian asua ilmastopakolainen, tai tuhat.

Ilmaston lämpeneminen on pitkälti rikkaiden maiden syytä, mutta köyhät maat joutuvat kantamaan kaikista hirvittävimmät seuraukset. Seurauksena ilmastonmuutoksesta köyhemmät ovat entistä köyhempiä ja huono-osaisempia. Myös Suomessa todennäköisimmät kärsijät ovat heikkotuloiset, joilla ei ole varaa ympäristöveroihin tai kallistuneeseen energiaan.

Ilmastonmuutos saattaa aiheuttaa markkinoilla häiriötiloja ja vaikeuttaa yritysten toimintaa, ja ennakoitavuutta. Säähän liittyvät ääri-ilmiöt saattavat vahingoittaa kaupunkien infrastruktuuria. Näin hyväosaisetkaan eivät ole turvassa riskeiltä. Vapise porvari.

Ilmaston lämpenemisellä on vaikutuksia myös fyysiseen ja psyykkiseen terveyteemme. Kesäiset helleaallot ja uudet eläimistä ihmisiin tarttuvat taudit ovat uhka. Myös entistä pilvisemmät kesät saattavat kaamoksellaan vaikuttaa psyykkiseen hyvinvointiin. Tätä kautta terveydenhuollon vaatimukset nousevat, mutta mitä tapahtuukaan terveydenhuollon toiminnassa ilmaston muutoksen seurauksena? Ilmastonmuutos heikentää kasvutalouden toimintaedellytyksiä, jolloin se heikentää valitettavasti myös sosiaalisia palveluja. Epävarmalla taloudella on vaikutuksensa terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan. Jos meillä on jo nyt ongelmia vastata Suomen ikärakenteen kautta syntyneeseen hoitopulaan, joka on ollut tiedossamme vuosikymmeniä, niin kuinka voimme vastata äkisti ja arvaamatta tapahtuviin muutoksiin? Monella on varmasti jo mielipiteensä nykyisestä terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta, mutta tämä sektori ei ole vielä edes kohdannut niitä suurimpia haasteita.

Jos nämä ongelmat eivät puhkea täyteen loistoonsa meidän aikana, tapahtuu se meidän lasten aikana. Jotta maapallon tulevaisuus olisi kestävällä pohjalla, pitäisi jokaisen ihmisen hiilidioksidipäästöjen laskea vuoteen 2050 mennessä 0,4 tonniin per henki. Vastaava luku Suomessa muutama vuosi sitten oli 10,7. Siitä voi laskea, millaisia muutoksia tarvitsemme. Muutoksen tulisi tapahtua poliittisen ohjauksen kautta, mutta sitä ei tarvittavassa mittakaavassa tule tapahtumaan niin kauan kun emme sitä vaadi. Muutos lähtee siitä, että me yksilöinä ymmärrämme, miten elintapojemme tulee muuttua.

Sukset jalassa kohti juhannusta!

torstai, 22. toukokuu 2014

Kevyttä hellelukemista, Milja-tädin päiväkirjat osa 143

Kolme vuotta sitten, kun hahmottelin opinnäytetyöni aihetta, sain tukea Zeitgeist-yhteisössä. Eräs mies oli innostunut auttamaan ja osallistumaan, mitä sitten ikinä keksisinkään työni aiheeksi. Hänellä oli palava halu olla tekemässä jotain konkreettista ajatusmaailmamme ja elintapojemme muuttamiseksi. Kun sitten projektin konkreettinen alku läheni, sain tältä tyypiltä viestin, jossa hän kertoi vetäytyvänsä hommasta ja pahoitteli tapahtunutta. Hän perusteli päätöksen oman mielenterveytensä säilyttämisellä. Hänen piti kuulemma nyt keskittyä vaan itseensä, sillä kaikki hänen viime aikoina maailman menosta oppimansa asiat olivat keittämässä pahasti yli ja hän tunsi itsensä toivottomaksi. Itse mielessäni hieman naurahdin ja mietin, että olipas se herkkä kaveri. Ei kestänyt paria totuutta. Tuolloin en tiennyt, että itselläni se kaikki olisi myös edessä.

Katson aikaa taaksepäin, viime syksyyn ja sitä edeltävään aikaan. Vasta näin jälkikäteen pystyy hahmottamaan, kuinka masentunut olen ollut ja mitä ihmeellisiä ajatuksia päässäni onkaan liikkunut. Tulevaisuus oli synkkä, enkä nähnyt siinä itseäni tai liiemmin ketään muutakaan. Koko ihmiskunnan käytös tuntui täysin järjettömältä ja sen mukana myös oma elämä. Vaikka ymmärsinkin maailmasta löytyvän paljon viisaita ja oikeudentajuisia ihmisiä, tuntui että niiden yhteenliittymästä seuraa aina vaan tuhoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Pelkkää paskaa siis, suomeksi sanottuna.

Minua yritettiin lohduttaa ajatuksella, että tarvitseeko ihmiselämän nyt niin loisteliasta ollakaan. Olisiko sillä lopulta merkitystä, jos ihmiskunta tuhoutuisi? Säilyisipähän itse maapallo ja paljon muuta elämää. Henkilökohtaista voimattomuutta koitettiin helpottaa selittämällä, että olemme yksilöinä niin käsittämättömän pieni mikro-osa tätä kokonaisuutta, että omaa elämäänsä on turha nostaa liian suurelle tapetille - olemme vain pieniä ihmisiä. Tätä maapallon kokonaisuuden käsitettä oli jotenkin vaikea ymmärtää. Pitikö minun siis laskea ihmiskunnan arvostusta? Se ei tuntunut loogiselta, koska ajattelin, että ihminen on luomakunnan kruunu. Että ihminen on kaiken kehityksen huipentuma. Suurin ristiriita kai tulikin siitä, että miten ihminen voi käyttää aivojaan näin väärin.

Loppuvuodesta tein päätöksen olla juomatta alkoholia lainkaan vuonna 2014. Halusin tuntea itseni terveemmäksi ja nähdä, voisinko myös henkisellä puolella paremmin. Nyt kun viides kuukausi on meneillään, huomaan kokeneeni ison henkisen kasvun. Johtuuko se tipattomuudesta, tiedon lisääntymisestä vai kevään auringosta - mene ja tiedä. Mutta yhtäkkiä joku helpotuksen tunne on astunut kuvioihin. Olen todella alkanut ajatella, ettei ihmiskunnan säilyminen ole välttämättä maapallon "onnistumisen" tai tulevaisuuden mittari. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että kappas, tämähän onkin mielenkiintoinen tarina nähtäväksi. Nyt ymmärrän täysin, mitä tämä lohduttajani yritti minulle kertoa ihmisen pienuudella.

Hetken luulin, että olen saanut toivoa huomisesta, sillä oloni jotenkin keveni. Mutta ei se pidäkään paikkaansa. Olen vaan oppinut elämään sen toivottomuuden kanssa. Elämänkatsomukseni on muuttunut. Kuulostaahan se vähän hassulta, mutta oman merkityksettömyyteni ymmärtäminen on luonut minuun paljon positiivista energiaa. Elämä tuntuu mahdollisuudelta ja olen iloinen. Siitä on muodostunut kaksi teesiä elämääni. Yksi: Älä luovuta. On tärkeää elää niin kuin uskoo, vaikka sillä ei olisi koskaan mitään vaikutusta mihinkään. Vain niin voit löytää merkityksen itsellesi. Kaksi: Elä valitsemallasi tavalla mieluummin jo tänään, koska huomista ei ehkä ole. Jos onkin, on se kuitenkin synkkä.

Tota kakkosteesiä en voi myöntää toteuttavani täysillä vielä seitsemään kuukauteen. Kuuluuhan ihmiselämään nyt viinaa hyvänen aika!

Aurinko paistaa ihanasti.

 

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Kirjoitan blogissa oman elämäni selviytymistarinaa maailman ääreltä, sillä kirjoittaminen on terapeuttista. Miksi aina pitää kyseenalaistaa kaikki?

  • Tagipilvi