Aamuisin kun herään, on ensimmäisenä mielessäni kasvovesi, hyvänä kakkosena tulee kuolema. En ajattele, kuinka rakas mieheni kaatuu dramaattisesti maahan, kuolee kieli poskella, tai kuinka suljen hänen luomensa silmien peitoksi. Ajattelen menettämistä ja aavistan pahaa. Kuin kuolema symboloisi kaikkea pahaa, mitä maailmassa on. Vaikka kuolemahan on hyvä asia, ainakin jos se tulee oikeaan aikaan.

Olen pohtinut, että nytkö 26-vuotiaana olen viimein ymmärtänyt elämän rajallisuuden. Tuon rajallisuuden huomioidessani muistan vaan nauttia tästä elämästä enemmän. Sekö on näiden ajatusympyröiden tarkoitus? Nauttia kaikista pienistäkin asioista, muistaa päivittäin sanoa miehelleen rakastavansa tätä ja olla mutisematta kovista pakkasista, sillä loppu vaanii seuraavan päivän, kenties tunnin, jopa minuutin takana. Olenko ymmärtänyt, että elämässäni on jotain niin arvokasta, että haluan roikkua siinä kynsin ja hampain kiinni, kunnes kuolema minut tästä erottaa?

Toisaalta, en pelkää ainoastaan kuolemaa. Kuolen sisältä pieni palanen kerrallaan, kun maailmassa tapahtuu jotain kamalaa. Aivan kuin olisin pieni traumatisoitunut ihminen, joka ei ole oppinut elämän realiteetteja. Ajattelen myös tulipaloja, raiskaajia, otsonikerrosta ja veitsiä. Ja silloin olen onnellinen, että kuolema korjaa minutkin joskus kaikelta edellä mainitulta. Vaan pitäisikö minun kuitenkin ennen sitä yrittää pelastaa maailma?

Olkoon blogini avaus omistettu kuolleilleni, mummolle ja Jarnolle. Jonain päivänä minäkin.

 

PS. Älköön kukaan häiriintykö ajatuksistani. Ne häiritsevät minua tarpeeksi.