Pohdiskelin tuossa syitä siihen, miksi reagoin niin voimakkaasti elämääni hetkauttaviin asioihin. Asuuko sisälläni todellisuudessa paljon suurempi temperamentti, kuin mitä olen antanut ymmärtää tai ymmärtänyt itsekään? Jos nyt ei puhuta taas näistä poliittisista teemoista, vaan otetaan esimerkiksi perjantaina sattunut tapaus.
Ajoimme moottoritiellä. Liittymästä pyrki kaistallemme auto. Lienee tarpeetonta mainita, että se oli Audin uusimpia malleja, sporttinen ja kiiltävän puhdas. Lienee vieläkin tarpeettomampaa mainita, että sitä ajoi 40-50-vuotias mies. Auto pyrki siis liittymästä kaistallemme ja oli miltei kiilata meidät. Emme antaneet tilaa, sillä liikennesääntöjen mukaan hänellä oli väistämisvelvollisuus. Motarilla oli ruuhkaa. Vaikka tapoihimme olisikin kuulunut tien antaminen, olisi se ollut hieman riskaabelia siinä tilanteessa. No äijä joutui sitten hieman jarruttamaan ja vetäytymään takaisin loppumassa olleelle kiihdytyskaistalle. Tästä harmistuneena hän odotti ohituskaistan ruuhkan, pyrki vierellemme ja jäi siihen kyyläämään. Seuraavaksi hän ajoi edellemme ja painoi jarrua niin, että jouduimme mekin jarruttamaan. Tässä kohtaa siirryimme itse ohituskaistalle normaalia ohitusta tehdäksemme. Hän puolestaan ajoi kyyläyksensä jälkeen seuraavasta liittymästä pois.
Kyllä oli kaverilla otsaa. Hänen mielestään käyttäydyimme liikenteessä huonosti. Ilmeisesti meidän olisi pitänyt liikennettä vaarantamalla ja liikennesääntöjä rikkomalla antaa hänelle tilaa. Tämän hän halusi vielä itse mielenosoituksellisesti näyttää meille tehden tarpeettomia ohituksia ja jarrutuksia ja häiriten meidän matkaamme. No, näitähän sattuu. Ei ollut ensimmäinen kerta, eikä viimeinen. Mutta miten minä reagoin tilanteeseen?
Vittusaatana! Mikä kyrpäurpo! Mikä toi luulee olevansa? Ajetaanko hänen perässään ja käydään kysymässä, että mikä oli ongelma? Menisi mieluummin terapiaan purkamaan tuntojaan pienestä munastaan, kuin kasvattaisi egoaan ajelemalla herroiksi minun tielläni! Mikä mulkkuääliö! Hänhän oli väärässä ja osoitti mieltään täysin väärin perustein. Tuu tänne niin murskaan sun pallit.
Seuraavan puolituntisen aikana en voinut muuta ajatella, kuin hypoteettista ääliökuskin kanssa käytyä dialogia aiheesta. Verenpaine nousi mukavasti ja tilanteesta selvittyäni tunsin itseni aivan yhtä ääliöksi, kuin mitä tämä kuski oli. Siinä sitten mieheltäni kysyin (joka siis ajoi autoa, minä en edes ollut kuski), että miten hän voi suhtautua asiaan noin lungisti. Ja mikä minua vaivaa, kun olen täynnä turhautumisenergiaa? Olisiko niin, että olen koko pienen ikäni elänyt vaan niin pidättyväisesti, että nyt meitsin kupla on puhkeamassa. Vein tulkintoja pidemmälle ja pohdin, miksi minusta on tullut tällainen.
Muistan lapsena hävenneeni äitiäni useampaan kertaan. Koskaan ei voinut tietää, mitä se suustaan päästää. Jälkikäteen ymmärrän, ettei hän koskaan mennyt asiattomuuksien puolelle tai puhunut ohi suunsa. Hän oli (on) vain erittäin suorapuheinen nainen, joka ei katsonut tilannetta, jolloin mielipiteensä kertoi. Myöhemmin olen myös ymmärtänyt, että tämä piirre on hyve. Mutta luullakseni noiden nolostumisen tilanteiden kautta kasvoin pidättyväiseksi ihmiseksi. Enhän halunnut kasvaa noloksi, äitini kaltaiseksi asioiden laukojaksi. Tämä pidättyväisyys on ollut osa elämääni oikeastaan hyvinkin voimakkaasti. Mutta nyt se näyttää tulleen tiensä päähän ja saa minut räjähtelemään. On hitsin vaikeaa olla itsensä kanssa rakentava, jos tajuaa olevansa yhtä juntti kuin miksi toisia juntteja haukkuu.
Pitäisi todellakin saada kasvatettua omaa pinnaansa takaisin entisiin lukemiin ja suhtautua huomattavasti rennommin näihin kanssakulkijoihin, olivatpa he sitten kuinka ääliöitä tahansa. Mikä neuvoksi?
