Saattaa muuten olla, että sekoitan kuoleman ja rakkauden. Kummastakohan nyt puhun? Kun ajatuksissani kuolema valitsee mieheni, tuon arkipäivien läheisimmän olentoni, kaadun. Ajattelen, että omakin elämäni loppuu siihen. Tuntuu toivottomalta. Ainut toivoni olisi tulla uskoon.

Tällä elämäntiedolla ja maailmankatsomuksella en voi uskoa tuon puoleiseen. Tämä on erittäin harmillista, sillä kun minä menetän ihmisen, en näe häntä enää koskaan. Kaikki yhteinen on ohi, loppu. Mutta kun uskovainen menettää ihmisen, on heillä ihana jälleennäkeminen jonain päivänä. Hitsin epäreilua. Suorastaan paskaa.

Ajatus siitä, ettei toista ihmistä enää ole, ettet voi enää ikinä puhua hänelle (tai ainakaan kuulla hänen vastaavan) (tai ainakaan, jos olet täysissä ruumiin ja välittäjäaineiden voimissasi), on käsittämätön. Hän ei enää ikinä ole, ei koskaan, ei missään. Ja tässä vaiheessa astuu kuvioihin ne lämmittävät muistot? Yeah, right.

Toivoisin niin kovasti, että joku osoittaisi minulle elämän jatkumisen kuoleman jälkeen. (Käsitteellinen paradoksi!) Köllöteltäisiin kaikki yhdessä sellaisessa mukavassa murheettomassa kuplassa, pahalle haiseva ostarin arskakin voisi tulla mukaan. Oltaisiin aina yhdessä.

Mutta uskontoahan kutsutaan uskonnoksi juuri sen takia, että siihen pitää uskoa. Henkilökohtaisesti vielä odottelen tuota uskon päivää – annan sille siis mahdollisuuden ja kutsun itseäni agnostikoksi. Uskonto on mielestäni ihmisten copingkeino ja toivon hurahtavani sitten, kun sitä todella tarvitsen.

Siihen asti harmittelen, ettei kukaan pelasta minua.

ps. En pelkää sanoja, jotka jäävät sanomatta. Vaan kaikkea tulevaa, joka jää jakamatta.