Kolme vuotta sitten, kun hahmottelin opinnäytetyöni aihetta, sain tukea Zeitgeist-yhteisössä. Eräs mies oli innostunut auttamaan ja osallistumaan, mitä sitten ikinä keksisinkään työni aiheeksi. Hänellä oli palava halu olla tekemässä jotain konkreettista ajatusmaailmamme ja elintapojemme muuttamiseksi. Kun sitten projektin konkreettinen alku läheni, sain tältä tyypiltä viestin, jossa hän kertoi vetäytyvänsä hommasta ja pahoitteli tapahtunutta. Hän perusteli päätöksen oman mielenterveytensä säilyttämisellä. Hänen piti kuulemma nyt keskittyä vaan itseensä, sillä kaikki hänen viime aikoina maailman menosta oppimansa asiat olivat keittämässä pahasti yli ja hän tunsi itsensä toivottomaksi. Itse mielessäni hieman naurahdin ja mietin, että olipas se herkkä kaveri. Ei kestänyt paria totuutta. Tuolloin en tiennyt, että itselläni se kaikki olisi myös edessä.
Katson aikaa taaksepäin, viime syksyyn ja sitä edeltävään aikaan. Vasta näin jälkikäteen pystyy hahmottamaan, kuinka masentunut olen ollut ja mitä ihmeellisiä ajatuksia päässäni onkaan liikkunut. Tulevaisuus oli synkkä, enkä nähnyt siinä itseäni tai liiemmin ketään muutakaan. Koko ihmiskunnan käytös tuntui täysin järjettömältä ja sen mukana myös oma elämä. Vaikka ymmärsinkin maailmasta löytyvän paljon viisaita ja oikeudentajuisia ihmisiä, tuntui että niiden yhteenliittymästä seuraa aina vaan tuhoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Pelkkää paskaa siis, suomeksi sanottuna.
Minua yritettiin lohduttaa ajatuksella, että tarvitseeko ihmiselämän nyt niin loisteliasta ollakaan. Olisiko sillä lopulta merkitystä, jos ihmiskunta tuhoutuisi? Säilyisipähän itse maapallo ja paljon muuta elämää. Henkilökohtaista voimattomuutta koitettiin helpottaa selittämällä, että olemme yksilöinä niin käsittämättömän pieni mikro-osa tätä kokonaisuutta, että omaa elämäänsä on turha nostaa liian suurelle tapetille - olemme vain pieniä ihmisiä. Tätä maapallon kokonaisuuden käsitettä oli jotenkin vaikea ymmärtää. Pitikö minun siis laskea ihmiskunnan arvostusta? Se ei tuntunut loogiselta, koska ajattelin, että ihminen on luomakunnan kruunu. Että ihminen on kaiken kehityksen huipentuma. Suurin ristiriita kai tulikin siitä, että miten ihminen voi käyttää aivojaan näin väärin.
Loppuvuodesta tein päätöksen olla juomatta alkoholia lainkaan vuonna 2014. Halusin tuntea itseni terveemmäksi ja nähdä, voisinko myös henkisellä puolella paremmin. Nyt kun viides kuukausi on meneillään, huomaan kokeneeni ison henkisen kasvun. Johtuuko se tipattomuudesta, tiedon lisääntymisestä vai kevään auringosta - mene ja tiedä. Mutta yhtäkkiä joku helpotuksen tunne on astunut kuvioihin. Olen todella alkanut ajatella, ettei ihmiskunnan säilyminen ole välttämättä maapallon "onnistumisen" tai tulevaisuuden mittari. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että kappas, tämähän onkin mielenkiintoinen tarina nähtäväksi. Nyt ymmärrän täysin, mitä tämä lohduttajani yritti minulle kertoa ihmisen pienuudella.
Hetken luulin, että olen saanut toivoa huomisesta, sillä oloni jotenkin keveni. Mutta ei se pidäkään paikkaansa. Olen vaan oppinut elämään sen toivottomuuden kanssa. Elämänkatsomukseni on muuttunut. Kuulostaahan se vähän hassulta, mutta oman merkityksettömyyteni ymmärtäminen on luonut minuun paljon positiivista energiaa. Elämä tuntuu mahdollisuudelta ja olen iloinen. Siitä on muodostunut kaksi teesiä elämääni. Yksi: Älä luovuta. On tärkeää elää niin kuin uskoo, vaikka sillä ei olisi koskaan mitään vaikutusta mihinkään. Vain niin voit löytää merkityksen itsellesi. Kaksi: Elä valitsemallasi tavalla mieluummin jo tänään, koska huomista ei ehkä ole. Jos onkin, on se kuitenkin synkkä.
Tota kakkosteesiä en voi myöntää toteuttavani täysillä vielä seitsemään kuukauteen. Kuuluuhan ihmiselämään nyt viinaa hyvänen aika!
Aurinko paistaa ihanasti.
