Onpas pitänyt kiirettä. Olenpas järjestänyt itselleni taas kaikkea kiirettä. Onpas ollut niin kiire, ettei ole ollut aikaa ajatella, murehtia. Paitsi olipas viime yönä, yöllä kolmelta kun heräsin, enkä enää nukkunut. Siinä ohessa määrittelin kiireisen ihmisen kriteerit: samassa paketissa liian vähän mukavuuden halua ja tyhmyyteen asti menevää kunnianhimoa.
Ihan hyvä, että yöllä heräsin, sillä heräsin. En ole noin kolmeen viikkoon ajatellut mitään. Ihmisen perussynti on elää elämäänsä ja tottua ympäristöönsä kyseenalaistamatta niitä yhtään. Teininä ajattelin, että minusta ei ikinä tule sellaista aikuista, joka lakkaa ihmettelemästä maailmaa. Lakkaa ajattelemasta ja tuntemasta, kyseenalaistamasta ja kysymästä. Aikuista, joka elää keskivertoista elämäänsä keskivertoisen onnellisena, sillä hän on aikuinen, joka turtui.
Sittemmin tajusin, että on helpompi olla kyyninen. Hah, siinä ratkaisu: Miten voit turtua jos olet jo valmiiksi turtunut? Silti kutsuin itseäni realistiksi, ja sitähän olin: maailma nyt vaan on paska paikka ja se on totta.
Ja sehän vasta paska totuus onkin! jatkaisi nykyinen minä, joka katsoo maailmaa karsastusta korjaavien silmälasien läpi (sepä vasta paskaa on: näen kaiken maailman paskan kahdesti).
Yöllä ajattelin, että ihmisen pitää usein pysähtyä ajattelemaan. Mikä kiire on elää tämäkin päivä pois rytinällä, kun huominen päivä on kuitenkin samanlainen? Miksi sitten pitää ajatella? Jotta on tietoinen ympäröivästä ja jotta voi tuntea jotain sitä kohtaan. Jotta on tietoinen omista tunteistaan. Ja kun muistaa, että maailma on paska, osaa arvostaa noita tiedostamiaan tunteita.
No, paskuus sikseen ja loppukevennykseen. Meinasin nimittäin kuolla taannoisella Itävallan reissullani. Eräs amatöörilaskija kävi krapulassa puolentoista tunnin hiihtokoulun ja päätti sitten laskea vuoren helpoimman reitin alas. Juuri kun hiihtäminen alkoi tuntua mukavalta ja käännökset alkoivat kantata, kapeni polku ja sukset menivät ristiin. Pian amatöörilaskettelijan alaraajat olivat vuoren notkelman puolella, mutta kädet ylettyivät vielä ladulle. Amatöörilaskettelija yritti hakata sauvansa kiinni ladun lumeen, kuin naskalin, jolla repisi itsensä takaisin kuiville. Ei onnistunut. Jalkojen alla tuntui tyhjää ja tilanne toivottomalta.
Amatöörilaskettelija päätti olla paikoillaan, aivan hengittämättä. Jos ei liikauttaisi jäsentäkään, keräisi voimia, niin ehkä hän jaksaisi repiä itsensä takaisin ladulle. Ponnistus, ja hän vajosi notkelmaan entisestään. Miten tämä pystyi olla mahdollista? Kukaan ei edes hiihtänyt ohi, jotta olisi voinut tarjota kätensä ja repiä hänet pelastukseen. Hän sai hädin tuskin napsautettua sukset irti ja kerkesi repäistä ne molempiin kainaloihin kun meno alkoi. Viisi metriä jyrkännettä alas, tumps ja monot oli puussa. Toiset viisi metriä alas, tums ja monot oli puussa. Käy se laskettelu näinkin, sukset kainalossa. Jokaisen puupysähdyksen jälkeen amatöörilaskettelija mietti, mitä seuraavaksi. Jyrkänne oli sellainen jyrkänne, ettei sitä voinut kivuta ylöspäinkään.
Onnekseen hän näki ladun kääntyvän jyrkänteen alapuolelle ja päätti jatkaa matkaansa. Viisi plus kaksikymmentä metriä ja tumps, monot oli puussa. Lopulta hän oli ladun kohdalla. Viimeinen kolmisen metriä oli suoraa pudotusta alas. Amatöörilaskija sinetöi kohtalonsa, heitti sukset edellä ja pudottautui itse perässä.
No, sattuiko häntä pahasti? Hirveät mustelmat jäi, mutta nuo henkiset vammat olivat luultavasti suuremmat. Ensimmäiseksi hän riisui piponsa, nyppi kaikki oksat ja kuusenneulaset irti välttääkseen kaiken todistusaineiston. Sukset jalkaan ja matka jatkui, alas oli kuitenkin päästävä. Sellaista se on, elämä.
