Elämäni, luku 1: Herätyskello soi viideltä. Otan shotin aloe veraa ja keitän kahvia. Kahvin tippuessa laitan pyykkiä pesuun. Kahvikupin kanssa suuntaan joko kotisalille tai remonttihommiin. Tällä hetkellä kunnostamme toista wc:tämme. Treeni- tai remontointiaikaa aamuun on noin tunti. Lähden vielä aamukävelylle, sillä näinä aurinkoisina aamuina niitä ei voi missata, aamulenkillä tankataan voimaa päivään. Syön aamiaista, ripustan pyykkejä, valmistan evästä töihin. Hyppään fillarin selkään, taas myöhässä. En ehtinyt meikata tänäkään aamuna. Ei se oikeastaan edes harmita.

Työpaikalle saavun aiottua myöhemmin. Yritän olla mahdollisimman tehokas koko päivän, että pääsee lähtemään ajoissa.

Pyöräilen takaisin kotiin. Jos aamulla ei ollut tuplatreeniä, lähdemme miehen kanssa lenkille. Joskus lähdemme, vaikka se olisikin päivän kolmas treeni. Tai remontoimme, tai nikkaroimme. Kaikki liikunta on harmiksemme aikaa pois remontoimiselta. Ja kaikki aika on aikaa pois vapaa-ajasta. Nopeammin kuin huomaammekaan on ilta ja pitää syödä, sitten mennä nukkumaan. Päivä katosi kuin taivaan tuuliin suorittaen erinäisiä askareita. Seuraavan aamuna herätyskello soi viideltä. Otan shotin aloe veraa ja keitän kahvia.

Elämäni, luku 2: Kerään pihalla risuja. Niitä on tippunut käsittämätön määrä syksyn ja talven aikana maahan pihakoivuistamme. Oikeastaan ihmettelen, miten puissa voi olla jäljellä enää yhtään oksaa. Oksat on kerättävä pois ruohon leikkuun tieltä.

Nypin kasvimaasta rikkaruohoja. Katselen naapurin nurmea. Kummallisen vihertävä, lyhyt ja tasainen – ruoho on selkeästi vihreämpää aidan toisella puolen. Millä ajalla hekin tuon tekevät? Heillähän on lapsiakin. Nypin toisesta kasvimaasta lisää rikkaruohoja. Mietin, miksi hitossa nypin näitä rikkaruohoja? Eikö minun puutarhalleni riittäisi vähempikin?

Elämäni, luku 3: Kysyn mieheltäni, helpottaisiko meidän kiire ja vuorokauden tuntien riittämättömyys, jos meidän ei tarvisi käydä töissä? Tuskin, hän vastaa. Hän antaa ymmärtää, että olemme luonteeltamme puuhailijoita.

Teen hippipuutarhaa puoltavan päätöksen kesälle 2013. Viskon satunnaisia siemeniä valmiiksi kitkettyyn kasvimaahan ja heitän vettä perään. Olenkohan vieläkään oppinut tunnistamaan rikkaruohoa viljelmistäni? Ei sieltä paree kiskoa enää mitään irti, etteivät vaan nämä satunnaiset viljelmäni tule tiensä päähän ennen elämänsä alkua.

Elämäni, luku 4: Pitäisi korjata asuntovaunun tiivisteet. Pitäisi pestä saunan lattia. Pitäisi käydä kaupassa.  Pitäisi kyntää talon seinusta kasveista, sillä kuntotarkastaja aikanaan muistutti asiasta. Pitäisi mennä mummolle siivoamaan. Pitäisi lukea pääsykokeisiin. Pitäisi remontoida vessaa. Pitäisi putsata liesituuletin. Ja miksi helvetissä? Miksi pitäisi ja kuka niin sanoo?

Elämäni, luku 5: Viisi vuotta sitten minulla oli unelma. Halusin oman kodin, oman tilavan talon ja pihan. Perinteisen suomalaisen unelman, en mitään suureellista. Unelmani toteutuivat. Sittemmin olen ymmärtänyt olevani kulutuskulttuurin uhri ja oppinut kyseenalaistamaan elämäntapani ja tulevaisuuden haaveeni, jotka ovat heittäneet jättimäisen kuperkeikan. Toteutunut unelmani, siis nykyinen elämäni tuntuu ihan kivalta. Mutta ei tämä olekaan sitä, mitä elämässäni haluan. Yksi unelma on saavutettu ja se toi vaan hölmistyneen olon.

Elämäni, luku 6: Herään aikaisin ilman herätyskelloa jostain aivan muualta kuin omasta sängystä. Käyn pusikkopissalla metsän laidassa. Kömmin takaisin sänkyyn peiton alle mieheni viereen. Herättelemme toisiamme tovin eikä kummallakaan ole kiire nousta toista aiemmin. Pannukahvi maistuu erinomaiselta. Tänään ihmetellään ympäristöä fillareiden selästä, myöhemmin jalan. Kummallakaan ei ole mitään pakottavaa tekemistä, pitäisi on kadonnut. Täällä meillä on kaikki: Peiton alla on lämmin. Yksinkertaisesti valmistettu ruoka maistuu hyvältä. Musiikkia piisaa niin kauan kuin akkua riittää. Metsälle voi huutaa, vaikka ei ole tarvis. Ja onhan meillä toisemme, vaikka mieluummin humallun viinistä ilta-auringon aikaan matkailuvaunumme edustalla.

Elämäni, luku 7: Herään ilman herätyskelloa. En täysin osaa päätellä auringon noususta, mitä kello olisi nyt. Pannukahvi maistuu erinomaiselta. Vielä on päivä aikaa himmata, mutta sitten täytyy suunnistaa takaisin kotiin, sillä herään huomenna kello viisi. Arki ei ole lainkaan ahdistavaa, sillä olen taas tankannut itseeni elämää ja vahvistanut unelmaa. Mutta se pistää mietteliääksi. Jos jonain päivänä saan toteuttaa unelmani, kuinka siinä käy? Syljeskelen matkailuvaunun kattoon ja kitisen kuin lapsi konsanaan, kun ei ole mitään tekemistä? En tiedä, mutta jokainen sunnuntai tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että tarvitsen vähemmän elääkseni. Haluan luopua kaikesta turhasta, mitä se ikinä onkaan.