Tänään aamulla herätessäni alkoi päässäni soida laulu. Kyseinen kipale kirjoitti itse itsensä siinä samalla aamumielen myllerryksessä. Se menee näin: 

(Nätisti ja jopa hieman haikeasti laulaen:)

Mä muistan sen

päivän, kun synnyitte

Ja muistoissain

(Huutokarjuntaa kurkku karheana naispunk tyylisesti:)

MUN ELÄMÄNI LAKKASI!

(Tukutukutukutukutuku hevirunkutusta soittimilla.)

 

Ensimmäisenä tekona tänä päivänä kävin toivottamassa hyvän huomenen miehelleni laulaen tämän kappaleen alun. Tunsin ylpeyttä luovuudestani. Hän nauroi minulle. Harmittelin sitä, että en osaa säveltää, muuten minusta saattaisi tulla vaikka mitä! Nimesin teokseni, Laulu syntymättömille lapsilleni.

Voisikohan joku aivan pikkuinen ikäkriisi olla nostamassa päätään? Tuntuu hieman siltä, kuin olisin nuori sielu vanhassa ruumiissa. Saattaa myös johtua siitä, että tällä viikolla vaaka näytti elämäni suurimpia lukemia, en ole juurikaan urheillut viikkoon, olen syönyt jäätelöä ja tyhjentänyt tiistai-iltana yli pullollisen viintä. Olen saanut pahan atooppiselta ihottumalta vaikuttavan järkytyksen silmieni ympärille, joka tänä aamuna on turvonnut niin pahaksi, etten tälläkään hetkellä näe, mitä tänne blogiini kirjoitan. Olo on ollut hieman kankea ja saamaton. Lienee myös paikallaan kertoa, että viime viikonloppuna ihan tosissani väitin olevani 27-vuotias, ja ystäväni joutuivat vakuuttamaan minulle oikean ikäni.

No, ikä on vaan numeroita. Johan se on tullut todistettua yksilläkin naimakaupoilla. Mutta silti alkaa tuntua, että minun tulisi alkaa merkitä itselleni jotain enemmän. Muut tekevät lapsia ja sitä kautta alkavat elämään seesteiseksi katsomaani arkea (ei tarvitse keskeyttää, tiedän, että se arki on jotain aivan muuta kuin seesteistä). Silloin tällöin lapsiperheen arki muljahtaa radaltaan, kun laitetaan lapsi hoitoon ja lähdetään vetää sunnareita tuttavapariskunnan luo (terveisiä vaan). Mutta noin pääasiallisesti eletään maailman tärkeintä arkea maailman tärkeimmän pikkuihmisen kanssa. Ollaan merkityksellisiä. Haenko siis merkitystä elämälleni? Ehkä. Haluaisin alkaa puuhata jonkin itselleni erityisen tärkeän parissa, olla merkityksellinen. Intohimoinenkin.

Voisin aloittaa olemalla merkityksellinen itselleni ja alkaa pikkuhiljaa muuttaa elintapojani. Rapakuntoista minusta tuskin saa, mutta on pieni vaara, että lihon satakiloiseksi läskiksi ja masennun. On myös pieni vaara, että alkoholin suurkulutus jättää minuun jälkensä. Voihan se olla jo jättänytkin. Näkisin, että elämässäni on jokin tyhjiö, jokin aukko, mikä pitää paikata merkityksillä. On helppo syödä illalla jäätelöä tai juoda viintä, niin pääset pakenemaan kaikkia niitä merkityksiä, joita elämässäsi voisi mahdollisesti olla. Haluaisin intohimosoitua. Olisiko nyt aika aktivoitua poliittisesti? Kirjoittaa kirja? Rakentaa pihavaja? Jotain täytyy alkaa tehdä, muuten uppoudun jonkin harmaan verhon taakse ja lamaannun loppuelämäkseni.

No mutsi se siellä nyt tämän luettuaan kauhistelee, että nyt jos koskaan sen pitäisi tehdä niitä lapsenlapsia, mutta eihän se sitä nyt itse ymmärrä! Äiti kulta, palaapa tuonne tekstin alkuun ja laulaa lurittele uudelleen tuota biisiä. Sillä välin minä alan suunnitella, kuinka paremmin terve mieli terveemmässä kehossa alkaa toteuttaa jollain tavalla itseään. Voisin tehdä tämän suunnitelman tänään päiväkaljalla. Ihanaa lauantaita!