Nyt kun on tulossa joulu, on taas hyvä herätellä itseään näillä elämän perusarvoilla. Eikös joulu ole täynnä rauhoittumista ja lähimmäisen rakkautta? Toivotaan kaikille rauhaa, vähävaraisten joulua tuetaan lahjoituksilla (hekin tarvitsevat materiaalisia iloja) ja hössötetään kiireisenä pari viikkoa, että voidaan sitten olla perheen kesken kireissä tunnelmissa jouluaattona. Ajattelin minäkin kantaa poikkeuksellisesti korteni kekoon tänä jouluna. Ehdotin siskolleni, että tarjoaisimme perheille joulutonttupalveluja bensarahalla, maksa mitä jaksat -tyylisesti. Käytäisiin laulamassa parit joulubiisit ja jakamassa lahjat siellä, mihin pukki ei ehdi. Siskolle iski ramppikuume, ja hän ehdotti että toteuttaisimme hyväntekeväisyyttä samoissa merkeissä hänen työpaikallaan, jossa on vammaisia lapsia. Hieno ja lämmin ajatus häneltä.

Jouluun on nyt kuusi päivää aikaa, enkä osaa ainuttakaan joululaulua ulkoa. Ei mulla ole edes tonttulakkia. Tonttukeikkakin on buukkaamatta. Ehdin tässä jo väläytellä siskolle, että jos sitten hoitaisin asian pelastusarmeijan padan kautta. ”Rahaa annoin, vaikka aikaa piti antaa.”

Ystävien kesken oli puhetta, mitä kukakin tekee jouluna. Kerroin heille ajatuksestani tehdä jotain hyvää. Hekin intoutuivat kertomaan omasta hyväntekeväisyydestään, tai hyvän lahjoituksestaan. Itselleni tuli aivan liian pyhä olo, joten kerroin heille oman totuuteni. Ainoastaan hyväntekeväisyyskeikka muualla on tarpeeksi hyvä tekosyy olla viettämättä perinteistä perhejoulua. Tarkoitukseni on siis pakoilla. Tapauksessani siis tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan keinot pyhittävät itse tarkoituksen. Jonkin pistoksen asiasta kuitenkin tunnen sydämessäni, sillä siitä nyt julkisesti avaudun.

Joulu perinteisine metodeineen ei ole minua varten. Joulu on kamala kulutusjuhla, johon en halua osallistua. En erityisemmin pidä jouluruoista. Useimmat joulukoristeetkin ovat rumia ja täysin turhia. Tuntuu teennäiseltä istua ruokapöydässä ja lukea raamattua. Puhumattakaan kaikesta siitä hössötyksestä ja kiireestä, joka tuntuu olevan ennen joulua. Lapsena odotin joulua siinä, missä muutkin lapset. Silloin sai mielin määrin suklaata ja uutta roinaa. Tuo suuri odottamisen tunnelma ja kaikki päivään kohdistetut odotukset alkoivat kuitenkin rakoilla jo heti aattoaamusta. Äiti touhotti keittiössä ja isää ei tuntunut aina kiinnostavan osallistua. Joulusiivousten ja ruokien stressi purkautui vanhempien välille juuri jouluaattona. Anoppiakin piti jonkun kuskata hautuumaalle. Ja lapset sinkoilivat malttamattomina jaloissa. Telkkaristakaan ei saanut katsoa mitä tahansa, sillä se saattoi viedä iskän joulufiilikset.

En tietenkään valita lapsuuteni jouluista, kaikesta huolimatta jokaisena joulupäivänä olen herännyt intoa puhkuen varmistamaan, etteivät kaikki uudet lelut ja vempeleet ole kadonneet mihinkään yön aikana. Monella muulla lapsella on ollut huonommin: pukki jättää käymättä ja illalla tulee tunti turpiin kun iskä ja äiskä ovat juoneet vähän glögiä.

Mieltäni kuitenkin kihelmöi ajatus joulusta ajan ja rauhan jakamisen juhlana. Vanhempieni avioero estää yhteiset joulut ja isäni uskonnollisuus tuo joulun viettoon itselleni kiusallisia piirteitä. Joulun viettäminen perinteisesti on siis näistäkin lähtökohdista hieman monimutkaista. Niinpä olen päätynyt itsekkäisiin ratkaisuihin jouluvieton suhteen. Ennen joulua suunnittelen pakomatkaa ja julistan kaikille, etten vietä joulua.

Kas kun se joulu sitten saapuu, miten käy itsekeskeisten periaatteideni? No, tänä vuonna olen luvannut lämmittää saunan ja tarjota lounasta isälle. Äiti on ainut, jolle olen hankkinut paketin. Siskon kanssa sovimme viettävämme jouluaaton yhdessä hengaten. Näin minäkin murrun joulun kynnyksellä. Ensi vuonna aion kyllä toteuttaa tuon tonttuideani, mutta hieman varioiden. Minut voi tilata joulunalusviikoilla juoksemaan pihamaalle ja ikkunoiden alle tonttupuvussa. Saan hyvän treenin ja sitten ne lapset - oppivatpahan olemaan!