Muutama tyyppi palautteli minua maan pinnalle koskien eilistä blogikirjoitustani. Talven tullen vaunuasumiseen saattaisi tulla hieman haastetta. Lisäksi en todennäköisesti kestäisi viikkoa pidempää pelkkää oleilua ja ihmettelemistä, vaan vaunun seinät alkaisivat pian kaatua päälle. Totta kumpikin. Enhän minä tosissaan unelmoi vaunuun muuttamisesta, se on vain kihelmöivä ja kutkuttava ajatus. Toisaalta lohduttavakin: niin voisi selvitä, jos olisi pakko.
Olen kuitenkin luonteeltani realisti. Ymmärrän hyvin, että koko vaunuajatus alkaa kuvottaa siinä vaiheessa, kun en olisi käynyt suihkussa viikkoon. Mikä onkaan sen parempaa, kun saapua reissusta kotiin ja laittaa ikioma (pankin) sauna päälle? Ja voisiko olla asiat järjestettynä paremmin kuin että saa herätessään löntystellä kahvikuppi kädessä ikiomalle kuntosalille? Kyllä, asiat on pulkassa ja osaan niistä olla onnellinen. Näiden asioiden ympärille vaan liittyy tuhat teemaa, jotka tekee musta lopulta pöllämystyneen suorittajan.
Nyt kun on olemassa se oma koti, niin sitä pitää laittaa. Nyt kun on olemassa oma puutarha, niin sitä pitää kuopsuttaa. Ei helvetissä pidä! Ainakaan oman mielenterveytensä uhalla. Onhan se sitten kiva kutsua vieraita kylään, kun on mestat tiptop ja pihalla on hyvä pitää grillijuhlia. . Mutta kun on järjestänyt itsensä ajankäytölliseen satimeen, niin sitä alkaa kapinoida kaikkea tällaista vastaan. Suoraan sanottuna normit ovat perseestä. Ja miksi minä tässä nyt tuskailen asiasta? Koska olen niiden uhri! En löydä tietä ulos!
Ajatusmutkani menee tarkalleen näin: Kun on se talo ja puutarha, olisi niin ihanaa, että ne olisivat kunnossa. Tuskastun niiden kunnostamiseen ajan puutteessa, ja kysyn itseltäni, mitä järkeä tässäkin on. Päätän jättää hommat tekemättä ja tunnen siitä lievää syyllisyyttä. Miksi? Ymmärrän olevani itsekin erittäin kiinni normeissa, koska niistä poikkeaminen alkaa ahdistaa. Ymmärrettyäni puolestaan tämän, alkaa vituttaa, etten ole tarpeeksi vahva yksilö elääkseni ihan omien normieni mukaisesti. Seuraavaksi alan ottaa hieman perspektiiviä asiaan ajattelemalla, miten huonosti asiat voisivat olla. Omat ongelmani pienenevät ja tajuan, että ehkä minun pitäisi tuhlata elämäni johonkin merkitykselliseen, jos siihen on kerran mahdollisuus. Tässä kohtaa ajatusta koko omakotitalo pihoineen menettää merkityksensä ja pohdin yhä tuskaisemmin, mitä järkeä tässä kaikessa suorittamisessa on. Ihmisen pitäisi tehdä elämässään jotain aivan muuta kuin pyristellä tällaisten materiaalisten ja silmää miellyttävien asioiden eteen. No mitä sitten?
Kehittää itseään! Joo, mitä tekee ajankäyttöongelmainen ihminen? Päättää hakea opiskelemaan! Mitä helvettiä? Ja sitten taas syksyllä se katselee koulukirjojensa lomasta puutarhaansa, jossa lehdet tippuu maahan.. ja kirjoittaa blogiinsa taas tuskastellen länsimaisen kiireen ominaisuuksista. Ja tilannetta parantaa se, että hän on lähtenyt kehittämään hyväntekeväisyys ja idealismi mielessään yhteisöllistä vaihtopiiriä, jossa voidaan niin kuin ilmaiseksi haravoida vielä toistenkin pihat!
Itse olen kiireeni järjestänyt. Niin kuin jokainen meistä, joka saman aiheen ympärillä ihmettelee. Itse aion myös järjestää tieni tästä ulos. Kyllä minä tiedän, mikä itselleni on elämässä tärkeää. Sen mukaan on välillä vaan niin kovin haasteellista elää. Tekisi mieli haistattaa pitkät nykyiselle yhteiskunnalle ja sille, minkä ympärillä kaikki täällä pyörii. Mutta en voi, koska olen itse osa sitä. Enkä pärjäisi ilmankaan.
Loppukevennyksenä täytyy paljastaa, että tuo edellinen kuvaelma ihanasta matkailuvaunuelämästä oli turhan romantisoitua, mitä viime viikonloppuun tulee. Emme olleet nimittäin tällä kertaa metsässä, vaan Naantalin leirintäalueella. Aamulla keitimme kahvit torvisoittokunnan pauhatessa ja marssiessa kaatuneiden muistopäivän kunniaksi vaunumme vieressä. Kuin mitkäkin naapurikyttääjät istuimme nenät kiinni vaunun ikkunassa pälyillen ulos. Edellisenä iltana olimme kävelleet Naantalin keskustaan iltakaljalle, josta tulimme taksilla (kilometrin matkan) takaisin leirintäalueelle pitsat ja kaljat kainalossa, koska miehen jalkoihin tuli hiertymät. Niin ihanaa ja vapaata hippielämää luonnon helmassa erossa yhteiskunnan luomista velvoitteista ja eduista! Jep.
