Olen kai luonteeltani pohdiskeleva, ja nyt on taas pohdiskeltu oikein olan takaa. Viime sunnuntaina oli niin kamala ”krapula” ja hirvittävät liskodiskot, etten muista milloin viimeksi oikeassa krapulassa olisin moisesta kärsinyt. Tapahtui henkinen pohjamutiin vajoaminen, mikä näin jälkikäteen hävettää. Ajatukset ja olotilat tuntuvat jotenkin niin teinimäisiltä, että tunnen olevani vajaa, siis järjellisesti.

Uskon, että maailma on nyt poikkeuksellisessa pisteessä. On ylitetty jokin sellainen raja, jonka toiselta puolelta ei ole enää paluuta. Tämä koskee koko ihmislajin kehitystä ja sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä, kuten vaikka nyt lama ja talvivaara. Joku voisi väittää, että kautta maailman historian on esitetty skeptisiä näkemyksiä tulevaisuudesta, ja elämän kiertokulku on ylä- ja alamäkiä. Nyt on alamäki ja se on normaalia. Kohta asiat menisivät taas hieman paremmin. Kyllähän maailman loppua on ennustettu aina, mutta onhan se nyt fakta, että tänään maailman loppu todella on lähempänä kuin eilen. Tällä viikolla uutisoidun tutkimuksenkin mukaan ihmislajin aivokapasiteetti on ollut köyhtymään päin jo kauan.

En nyt varsinaisesti ennustele mitään maailmanloppuja, mutta uskon että elämämme vuosisata jää historiaan ihmisen tyhmimpien päätösten aikakautena. Aikana, jolloin oltaisi voitu vielä päättää toisin, mutta ei päätetty. Seuraavalla vuosisadalla toivo on jo menetetty. Ellei sitten tule, ja uskon että tulee, jokin atomipommin kaltainen suuri tuho, joka raivaa tieltään osan ihmiskuntaa, mutta vain antaakseen jäljelle jääneille ihmisille lisäaikaa tehdä huonoja valintoja uudestaan ja uudestaan. Ihminen ei tule kelkkaansa kääntämään.

On kehitelty järjestelmä, joilla voisimme lisätä maapallon kokonaisvaltaista hyvinvointia, ja siitä tuloksena pidentää elämää täällä (viittaan nyt Jacque Frescon elämäntyöhön). Emme vaan voi ottaa tuota järjestelmää käyttöön, sillä olemme ihmisinä niin kykenemättömiä muutokseen. Jotenkin nämä pettymyksiin päättyvät ajatukset johtavat lopulta kysymykseen, mitä järkeä tässä kaikessa edes ylipäätään on? Tuota kysymystä hoin itselleni sunnuntai-iltana, kun luulin olevani juoppohulluuden partaalla ilman viinaa. Nämä kysymykset ovat jatkaneet piinaamistaan koko viikon.

Mietin vaan, mikä mussa mahtaa olla vialla, kun en pääse näistä ajatuksistani eroon. Ajatukset alkavat jo häiritä normaalia kanssakäymistä ihmisten kanssa. Eilen tuijotin makuuhuoneen repeytynyttä tapettia ja mietin, että onpa se kamalan näköinen. Heti perään totean, mitä sitten?! Joku vieras saattaisi asiaa kommentoida, mutta kokisin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja olisin valmis luettelemaan lonkalta 23 tärkeämpää asiaa kuin kodin sisustus. Sama, kun paras ystäväni haistatti pitkät uudelle tavalleni vältellä kaupallista tapahtumaa (aka joulu), ja ilmoitti hankkineensa minulle paketin sekä odottavansa myös minulta lahjaa huolimatta nykyisistä ”vakaumuksistani”. Kylläpä kehtasi. Tunsin syvän viillon rinnassani lukiessani kyseistä tietoa feisbuukista ja olin verisesti loukkaantunut. Heti perään tajusin kuitenkin ajatella elämälleni muodostunutta ohjenuoraa: ET KOSKAAN OLE NIIN VIISAS, ETTETKÖ VOISI OLLA AVOIN MUIDEN EHDOTUKSILLE. Siispä kostoksi aion hankkia hänelle jotain über käytännöllistä. Tai päinvastoin, annan hänelle joululahjaksi jotain erittäin turhaa – kuin todistaakseni, että eihän tässä ollut taas mitään järkeä.

Eilen illalla kuuntelin uutta levyä (heräteostos!) ja piilouduin kahden jättipeiton syleilyyn lämpimään sänkyymme, jonka kuvittelin olevan turvallinen tukikohta vinksahtaneille ajatuksilleni. Pohdintojeni lomassa sain aavistuksen siitä, etten tule elämään suomalaisen naisen keskimääräistä elinikää, vaan vähemmän. Tästä intoutuneena muistutin jälleen kerran itseäni elämän tärkeistä asioista, sillä elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi. Päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja aloitin säästämällä arvokasta aikaani harjaamalla hampaat samalla kun istuin iltapissalla. Ennen nukkumaan menoa riensin kertomaan miehelleni, että minulla on aavistus: kuolen nuorena! Mies siihen nojatuolistaan totesi: ”Eihän toi oo ees mahdollista. Et sä oo nuori enää. Sitä paitsi toihan on ihan vitun tyhmä aavistus.” ja jatkoi jääkiekon katsomista. Hän muistutti sanoillaan minua siitä, että täytän ensi viikolla 28 vuotta. Ehkä kolmeen kymppiin mennessä kasvan ajatuksiltani aikuiseksi.