Ystäväni tekee vauvaa. Pienen pientä ihanaa, maailman suloisinta palleroa, joka jonain päivänä osaa sanoa äiti. Ystäväni pitää tästä pikkupaketista maailman parasta huolta niin kauan kuin mahdollista ja seuraa vierestä sen kasvua. Saa siltä räkäisiä pusuja, jotka ovat maailman rakkaimpia. Minä en ehkä saa niitä koskaan.

Mikä kamala maailma lastani olisikaan vastassa! Hän siitä luultavimmin selviäisi, itsestäni en olisi niinkään varma. Miten voisin kohdata tuon tosiasian, etten pystyisi suojelemaan häntä luonnonkatastrofeilta, köyhyydeltä, pedofiileilta, kasvihuoneilmiöltä ja villipedoilta?

Miten voisin välttää sen, että hän jäisi auton alle, puun alle, sen flyygelinkin alle. Miten voisin estää, ettei joku löisi, potkisi, sylkisi häntä. Kuolaisi häntä... Miten voisin estää häntä masentumasta, miten voisin estää häntä näkemästä kaiken maailman kamalan. Miten voisin tehdä hänelle paremman maailman. Miten voisin suojella häntä?

En voisi. Se särkee sydämeni.

Eilen maailman suloisin pikkupoika tuli mukaani ravintolan vessaan. Hän luotti siihen, että osaisin käydä hänen kanssaan pissalla. Osattiinhan me. Hän istui vastapäätäni ravintolan pöydässä, ja tyttöjen yökyläilystä kysyttäessä paiskasi kätensä yhteen ja huusi: ”Tottakai!”