Tänään olen käsitellyt koulupäivän verran ilmasto-ongelmia ja ilmastonmuutosta. Kotiin saavuttuani päätä hiillosti sen verran, että oli pakko lähteä lenkille tuulettamaan tilaa mielekkäämmille ajatuksille. Toki lenkin alkuun piti käydä samat teemat miehen kanssa läpi, ja siitä saikin loistavan jatkumon keskustelulle päivän politiikkaan. Siinä sitä tulikin rentouduttua: syke hakkasi, verenpaine nousi ja huomaamatta kyyneleet hiipi silmäkulmiin. Kyllä sitä alkaa olla (tai nythän saisi kirjoittaa alkaa olemaan) nappia vaille valmis.

Olisihan se varmaan hyvä vaihtoehto, siis vaihtaa vuoden tipattoman aikana viini mielialalääkkeisiin. Niistähän saa KELAn korvaustakin! Mutta jos ajattelin, että mieleni muuttuisi positiivisemmaksi ilman alkoholin masentavaksi todettua vaikutusta, olin väärässä. Ei muutu. Samat ongelmat tässä maailmassa edelleen on.

Kuljen tätä samaa kehää uudestaan ja uudestaan. Maailman epäkohdat harteillani vajoan synkkyyteen. Kyllästyn sen mukanaan tuomaan toivottomuuteen ja huoleen huomisesta. Päätän siis ottaa itseäni niskasta kiinni, ja etsiä asioista positiivisia puolia. Päätän siis alkaa positiiviseksi, mikä sekin on nyt osa tätä vuoden tipattomuus proggista. Epäonnistun tavoitteissani pysyä positiivisena, sillä koulussa oppimani ja kirjoista lukemani pikkufaktat viestivät muusta. Viimeinen oljenkorteni on todistella itselleni, että on todella positiivista, kun joka ilta nukkumaan mennessä ymmärrän olla kiitollinen siitä, millaista elämää saan elää. Hetken on hyvä nukahtaa ja aamulla on taas voimia alkaa pohtia epäkohtia.

Tänään se sitten iski: miksi minun tulisi pyrkiä positiivisemmaksi? Eikö itseni kannalta olisi olennaisempaa vaan hyväksyä itseni tällaisena kuin olen? Ja mitä hyötyä maailmalle olisi siitä, että yrittäisin etsiä positiivisia asioita sieltä, mistä niitä ei tarvitse löytää? Esimerkiksi nyt vaikka siitä ilmastonmuutoksesta. Kaikkien kannalta on siis parempi, että lopetan tämän järjettömän positiivisuuden tavoittelun ja hyväksyn, etten tule sille rakentamaan maailmaani ja ettei positiivinen ajattelu kanna minua. Johtopäätöksenä kuuluu uusi elämän mottoni: haluan elää vielä huomiseen – vain nähdäkseni että VMP ne nyt taas ovat keksineet tai VMP ne nyt taas ovat päättäneet. Tietenkin pyrkien vaikuttamaan tähän.

Äskettäin kiivaan keskustelun lomassa, kun en tiennyt itkeä, nauraa vai oksentaa, teki maailman eniten mieli päihteitä. Ensimmäisen kerran tämän hyvin alkaneen elämänmuutoksen aikana. Koko projekti tuntui hetken typerältä. Entä jos maailman loppu tulee huomenna ja multa on jäänyt ne kaikki hyvää oloa tuottavat kemikaalit juomatta! Sitten lohduttauduin, että vaikka tämä tipattomuus ei mieltäni paranna, on minulla kuitenkin sen mukanaan tuoma fyysinen terveys. Olen muuten syönyt huomattavasti terveellisemmin kuin aiemmin. Liikuntaa tulee edelleen paljon, mutta sitä ei tarvitse enää suunnitella niin tarkkaan mahdollisten kankkuspäivien takia. Tätä ajatellen on siis ihan hyvä boogie jatkaa valitsemallani tiellä. Kunhan en joudu hautaan ennen kuin olen saanut tipan kaljaa.

Mutta kyllä minä olen korvike eskapismia alkanut harjoittaa. Katselen paljon elokuvia ja sarjoja ja sukellan vieraisiin fiktiivisiin maailmoihin, ettei aina tarvisi katsella sitä omaansa. Sen sijaan, että nyt tasoittaisin sisällä pauhaavan raivoni parilla jallukolalla, valmistan vegepäivällistä ja lataudun Alamaailma trilogialla huomiseen. Ystävänpäivän kunniaksi saatan puristella miestäni. Huomenna koulussa menemme järven jäälle kairaamaan näytereikiä ja tutkimaan veden happipitoisuutta. Mun koulukaverit on tosi huipputyyppejä, ja luulen, että mustalla huumorilla pysyn hengissä valmistumiseeni asti. Eli ihan hyvä elämä huonossa maailmassa! (Ei hitto, toihan kuulosti vähän positiiviselta.)

PS. Kaikki mun oikeetkin kaverit on huipputyyppejä. Kiitos, että olette. <3 Hyvää ystävänpäivää!