Rakkaat lukijani eivät täysillä syttyneet minun vaunusuunnitelmilleni. Niiden päällimmäisenä syynä on hiilijalanjälkeni pienentäminen isolla kädellä, tai siis jalalla. Myös elämän yksinkertaistaminen kiehtoo. Aamulla miehenikin jo vähän huolestui asiasta. Olen sentään luvannut pysyä hänen vierellään myös niissä tiukoissa paikoissa, joten ei auta.. On tehtävä suunnitelma B, sillä hänen mielipiteillään on jotain merkitystä omieni lisäksi. Tämä ei suinkaan tarkoita, että luopuisin unelmistani, mutta täytyy ilmeisesti tehdä suurempia kompromisseja. Suuren ikäeromme takia saanen toteuttaa unelmiani jonain päivänä yksin. Ellei sitten…

Maailman tila 2013 kirjassa on listattuna, miten maapallon voimavaroja jaettaisiin oikeudenmukaisesti ja kestävästi. Päivittäisen kalorimäärän 2424 alitan onneksi. Lihaa saisi syödä 20 kiloa vuodessa, tässä on edelleen suuri haasteeni. Asuinpinta-ala henkilöä kohden olisi 8 neliöö, eli voisimme hankkia isomman vaunun! Tai 16 neliön mökin nykyisen 120 neliön sijaan. Toisaalta kotitalouksien koko saisi olla viisi henkilöä, ja tässä minä pääsen lapsettomana pätemään.

Ajoneuvoja saisimme yhdessä pitää 0,008 kappaletta, ja kilometrejä vuodessa saisimme sillä ajaa 1164. Sillä pääsisi melkein 10 kertaa kouluun vuodessa. Toisaalta, lentää saisin vuodessa 125 kilsaa ja koska aion välttää lentämistä jatkossa, voin ajaa kouluun useammin. Mutta nyt tulee se kinkkisin kohta. Kestävä ja oikeudenmukainen (?) eliniänodote olisi 66 vuotta. Tätä lukua jäin pyörittelemään. Minulla olisi vielä 37 vuotta jäljellä. Miehellä vain 11 vuotta. Laskutoimitukseni perusteella, jos annan miehelleni omista elinvuosistani sen verran, että voidaan maksimoida yhteinen elämä, niin meidän pitää kuolla 24 vuoden päästä. Käy mulle!

Mikä näissä älyttömissä puheissa on ideana? Eikö riitä, että länsimaisena riistämme maapalloa, vaan lisäksi pitää olla vielä täysin kiittämätön ketale siitä kaikesta mammonasta, jossa kylvemme? Olen kiitollinen, todella kiitollinen. Haluaisin kantaa oman vastuuni maapallon tulevaisuuden puolesta, mutta se tuntuu lähes mahdottomalta. Tilastojen mukaan minun täytyisi luopua lähes kaikesta, jos haluaisin elää kestävästi. Vaikka tavoitteeni on mission impossible, ei saa luovuttaa, vaan täytyy pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin todella voi. Olkoon se kohdallani lentäminen, ruoka, energian säästö ja elämäntavat omassa mittakaavassamme. Ennen kaikkea olkoon se tulevaisuuden työni, opiskelu ja viisastuminen, jotta voimme viedä näitä huolestuttavia viestejä eteenpäin.

Jätteiden kierrättäminen, lähiruoan valitseminen ja ekomerkkeihin panostaminen on niin pientä näpertelyä sen rinnalla, mitä oikeasti tarvitsisi tehdä. Silti ne ovat asioita, joista arvomuutoksemme kumpuaa, ja siksi nähdäkseni tärkeitä. Se, mikä on sitten liiallisuuksiin menemistä, on kunkin määriteltävä itse. Minähän olen mielestäni täysin oikeilla raitella. En aio kuitenkaan avioerota omien vakaumusteni takia, sillä rakkaushan minut tällä pallolla pitää. Kamalia kompromissit kyllä ovat. Mutta mielestäni näissä toiveissa, haaveissa ja elämäntapamuutoksissa ei ole mitään hassua tai päätöntä. Olen tosissani.