Facebookissa mainitsin, etten kehtaa osallistua #kutsumua-kampanjaan, sillä koulussa taisin laittaa kiusaajille samalla mitalla vastaan. Aloin muistella, miten se meni. Olinko kiusattu, kiusaaja vai molempia?

Ensimmäisen kiusaamisjutun muistan ala-asteen alimmilta luokilta. Tiesin, että eräs tyttö varmasti tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi. Harva halusi olla hänen kanssaan, sillä hän haisi pahalle. Vanhemmat poltti tupakkaa sisällä, tytössä ei ollut mielestäni muuta ”vikaa”. Tuolloin ajattelin, että harmi, eihän se ollut tytön itsensä vika. En kuitenkaan ollut mikään koulun yhteishengen kohottaja, enkä nähnyt asiakseni puuttua tilanteeseen. Tytöllä oli kuitenkin jotain kavereita, jotka hyväksyivät hänet porukkaansa. Sellaisia pelastajia, jotka ottivat heikommat siipiensä suojaan. (Tekivät tätä siis jo 8-vuotiaina!) Tuolloin ymmärsin, että ollaan koululaisina jotenkin erilaisessa asemassa.

Itse jouduin kiusatuksi (niin että jälkikäteen muistan) kuudennella luokalla. Omat kaverini kääntyivät minua vastaan ja kehittelivät salajuonen, jonka mukaan olin lesbo nimeltä Ulla. Tätä jatkui päivästä ja viikosta toiseen. Kiusaajaporukka halusi kuitenkin viettää aikaa kanssani, mutta samalla kiusasivat: pyytäen lauseen lopussa anteeksi ja aloittaen seuraavan lauseen taas samoilla jutuilla. Tarkemmin katsottuna taisin olla itseäni myyvä lesbo, sillä he keksivät laulunkin, joka meni Hiljaa yössä tangon tahtiin: ”Hiljaa yössä, on Ulla työssä…” Olin hämmentynyt enkä enää halunnut olla heidän kanssaan. Koko kiusaamisjuttu keksittiin yhden päivän aikana. Se alkoi, kun aloin seurustella mielestäni koulun cooleimman pojan kanssa. Myös hän sai osansa. Tietenkin itseäni harmitti, että menetin silloiset ystäväni, mutta pidin heitä jotenkin vajaina: haukkuivat lesboksi 12-vuotiasta tyttöä, joka juuri alkoi seukata pojan kanssa! Menimme kiusaajakavereideni kanssa eri yläasteille enkä halunnut muistella heitä sen koommin.

Jotain kuitenkin tuon 6-luokkalaisen päässä naksahti, sillä muistan itse kiusanneeni tuolloin isompaani, 7-luokkalaista tyttöä. Hän oli poikaystäväni entinen, ja minun piti tietenkin käydä keulimassa suhteestani hänelle ilkeään sävyyn. Hävetti heti tapahtuman jälkeen. Mietin vieläkin, miksi tein sen.

Ala-asteella oli myös naapuriluokassa yksi tyttö, joka oli meistä (kiusaajaporukkani kanssa) ärsyttävän neitimäinen ja turhapäinen. Ajauduimme usein sanaharkkaan hänen kanssaan. Hän pisti meille vastaan joka kerta, mikä sai meidät provosoitumaan. Huono suhde häneen jatkui osaltani yläasteella. Ajauduimme nimittelyyn toisinaan ja kerran jopa fyysiseen kontaktiin, joka päättyi siihen, että tönäisin hänet rappusista alas. Tilanteessa ei käynyt kuinkaan, mutta järkytyin, sillä ymmärsin heti kuinka huonosti olisi voinut käydä. Yläasteen kuluessa yritin tehdä sovintoa hänen kanssaan, sillä en edes muistanut mistä meidän huonot välit olivat alkaneet. Nyt tätä kirjoittaessani asia on päivän selvä. Hänen kiusaamisensa sai alkunsa siitä, että ala-asteen kuudennella jokainen häneen siirretty sekunti oli pois minun kiusaamisestani. Minua ei haitannut yhtään, että niin kutsutut kaverini löysivät toisenkin kohteen. No, tämä henkilö ei uskonut vilpittömään tahtooni ja pyyntööni tehdä rauha, joten sitä ei tehty. Välit rauhoittuivat meidän kasvaessa yläasteen ajan.

Jälkikäteen hymyilyttävä kiusaamiskokemus koskee sekin omia ystäviäni. Yläasteen alkuvaiheessa olin tutustunut uusiin luokkakavereihin, ja kunkin omat piirit olivat muodostuneet. Yhtenä päivänä minut ignoorattiin porukassani täysin, sillä he kokivat minun varastaneen heidän ystävänsä, kun tulin ulkopuolisena heidän jo ala-asteelta alkaneeseen ystävyyteen. Tämän seurauksena yksi poika ja tyttö kirjoittivat minulle vihakirjeen. Taisivat oikein kädestä pitäen tuodakin sen minulle – ihailtavan suoraselkäistä toimintaa. En kunnolla muista, mitä paskaa kirje sisälsi, paitsi uhkaus on jäänyt soimaan päähäni: ”Me kustaan sun rilleille.” En pysty vieläkään kertomaan asiasta purskahtamatta nauruun! Olihan se toki ikävä tilanne joutua syrjityksi, mutta jotenkin pystyin nostamaan itseni tilanteen yläpuolelle ja pidin kiusaajiani jälleen jotenkin vajaina. Pari viikkoa jatkunut tilanne ei jättänyt suurempia traumoja, sillä kaveri, jonka heidän mukaansa varastin, on edelleen paras ystäväni.

Itse olin siitä onnellisessa asemassa, että sain aina kuulua johonkin porukkaan, usein vielä ikäluokkani cooleimpaan. En joutunut olemaan yksin. Mutta olihan se koko peruskoulu aika julmaa toimintaa näin jälkikäteen ajateltuna. Itse nousin kiusaamisten yläpuolelle yhdeksännellä luokalla ja aloin jopa kaveerata luokkamme oudon linnun kanssa, mitä muut ihmettelivät. Rooleilla ei ollut enää väliä, eikä mistään ollut enää rivien välissä luettavista, kenen kanssa voi tai ei voi olla.

Itse en ole niinkään pahoillani siitä, että minua on kiusattu, tai niistä satunnaisista kierosilmäksi haukkujista. Itse olen pahoillani, että olen koskaan saattanut kiusata ketään muuta. En tiedä, millä lasten päähän saisi järkeä. Tai missä kiusaamisen rajat kulkevat. Minäkin sain hyvän kasvatuksen ja moraalikäsitykseni kehittyi normaalisti, silti löysin itseni näistä tilanteista. Yksi asia on kuitenkin edistystä: silloin 20 vuotta sitten ei puhuttu asiasta niin paljon kuin nyt. Siksi myös kirjoitin oman tarinani.

#kutsumua kampanjan mukaan olisin varmasti kierosilmä, mutta sehän minä kieltämättä olen. Aion puuttua kiusaamiseen, jos sellaista kohtaan.

Ps. Kukaan ei oo koskaan kussu mun rilleille.