Matkustan lähes päivittäin bussilla. Pyrin suojaamaan kuuloni musiikilla kaiken maailman kanssamatkustajien kohtaloilta. Silti silmiä on pidettävä auki. Nyt kerron tarinan työmatkastani.  

Jammailin aamulla pysäkillä, bussi saapui. Bussikuskina oli mies, joka ei ole eläissään hymyillyt. Tai ainakin niin luulen. Jotain kuski mörähtää jos hänelle toivottaa huomenta. Vaikea sanoa, mitä. Haluaisin itsekin olla tervehtimättä häntä ja näyttää mahdollisimman kyllästyneeltä vain kostoksi. Tällä kertaa minulta irtosi valtava hymy ja iloinen huomen. En voinut olla muuta kuin hilpeä, sillä pipodiscossa pauhasi Palefacen Patinoitunut runomies (se kivittää, kivittää sokkelia). Kuski ei ollut moksiskaan leveästä hymystäni. Suu ei liikkunut, hän tuskin sanoi mitään tälläkään kertaa. Kuski ei juuri tervehdi kyydistä kiittäneitä, saati odota että vanhemmat ihmiset ehtisivät istuutua paikalleen ennen kuin hänen kaasujalkaansa alkaa poltella.
Tällä matkalla bussiin tuli jollain tapaa jaloistaan vammautunut mies, joka käveli hassusti ja hitaasti. Totta kai hän päätti valita bussin perimmäisen penkin. Kuski odotti ja odotti. Odotti kunnes mies pääsi valitsemalleen paikalle ja juuri kun hän oli istuutumassa, painoi kuski kaasua niin, että hassusti kävelevä mies kaatui penkille. Onneksi hän kaatui istuma-asentoon.
Vaikea sanoa, mikä kuskia vituttaa. Hän vetää aina pikaröökit tietyllä pysäkillä ja jatkaa ajoaan hymyilemättä. Taitaa hän sentään vastaantulevia kollegoitaan tervehtiä, niin kuin tapana on. Kai hänen elämänsä vain on kurjaa, mutta ei hän itse näytä omaa tilannettaan helpottavan. Muutaman pysäkin välin päässä bussista jäi pois paljon ihmisiä. Viimeisen koululaispojan kohdalla hän sulki jo ovet niin, että poika ehti hädin tuskin alta pois ja lopulta hyppäsi vauhdilla bussista. Kuskin puuhailuja lukemattomia kertoja seuranneena ei saattanut ajatella muuta, kuin että kuski pelaa peliä. Pelissä hän järjestää pikkuyllätyksiä kyydittäville ja kokeilee, millä rajoilla voi työtään suorittaa. Pisteen saa siitä, jos lievästi liikuntarajoitteinen ihminen kaatuu lähdössä istualtaan penkille. Puolestaan miinusta saa siitä, jos ihminen kaatuukin makaamaan penkille saati lattialle. Pisteen saa siitä, jos poika ehtii juuri ja juuri ehjin nahoin ulos bussista, kun ovia ollaan sulkemassa. Miinusta saa siitä, jos poika jääkin ovien väliin, eikä ehdi bussista ulos tai loukkaa itsensä. Tekisi mieli mennä kysymään, mikä äijää ”pännii”.
Mutta tulipa kuitenkin mieleeni… Minä kun se olen niin kova kritisoimaan ympäröivää elämääni, että voisin kai joskus yrittää myös ymmärtää sitä. Kuskihan saattaisi hyvinkin vastata pännimis-kysymykseeni, että vaimo teki itsemurhan, poika alkoi käyttää huumeita, ja talo meni ulosottoon. Hiton hyvähän mun on hymyillä, jos mulle todella riittää iloksi se, että joku räppää munansaannoksia mun MP3-soittimessa aikaisin aamulla.
Tästä kuskista suivaantuneena kuitenkin päätin kävellä paluumatkan kotiin. Se oli ihanaa, sillä erään rakennuksen seinään oli ilmestynyt henkisten ikätovereideni sivistyneen anarkistinen mielenilmaisu. Kuva ohessa, toivottavasti se pysyy siinä ja pitkään.