Ensimmäisen kiusaamisjutun muistan ala-asteen alimmilta luokilta. Tiesin, että eräs tyttö varmasti tuntee olonsa hieman ulkopuoliseksi. Harva halusi olla hänen kanssaan, sillä hän haisi pahalle. Vanhemmat poltti tupakkaa sisällä, tytössä ei ollut mielestäni muuta ”vikaa”. Tuolloin ajattelin, että harmi, eihän se ollut tytön itsensä vika. En kuitenkaan ollut mikään koulun yhteishengen kohottaja, enkä nähnyt asiakseni puuttua tilanteeseen. Tytöllä oli kuitenkin jotain kavereita, jotka hyväksyivät hänet porukkaansa. Sellaisia pelastajia, jotka ottivat heikommat siipiensä suojaan. (Tekivät tätä siis jo 8-vuotiaina!) Tuolloin ymmärsin, että ollaan koululaisina jotenkin erilaisessa asemassa.

Itse jouduin kiusatuksi (niin että jälkikäteen muistan) kuudennella luokalla. Omat kaverini kääntyivät minua vastaan ja kehittelivät salajuonen, jonka mukaan olin lesbo nimeltä Ulla. Tätä jatkui päivästä ja viikosta toiseen. Kiusaajaporukka halusi kuitenkin viettää aikaa kanssani, mutta samalla kiusasivat: pyytäen lauseen lopussa anteeksi ja aloittaen seuraavan lauseen taas samoilla jutuilla. Tarkemmin katsottuna taisin olla itseäni myyvä lesbo, sillä he keksivät laulunkin, joka meni Hiljaa yössä tangon tahtiin: ”Hiljaa yössä, on Ulla työssä…” Olin hämmentynyt enkä enää halunnut olla heidän kanssaan. Koko kiusaamisjuttu keksittiin yhden päivän aikana. Se alkoi, kun aloin seurustella mielestäni koulun cooleimman pojan kanssa. Myös hän sai osansa. Tietenkin itseäni harmitti, että menetin silloiset ystäväni, mutta pidin heitä jotenkin vajaina: haukkuivat lesboksi 12-vuotiasta tyttöä, joka juuri alkoi seukata pojan kanssa! Menimme kiusaajakavereideni kanssa eri yläasteille enkä halunnut muistella heitä sen koommin.

Jotain kuitenkin tuon 6-luokkalaisen päässä naksahti, sillä muistan itse kiusanneeni tuolloin isompaani, 7-luokkalaista tyttöä. Hän oli poikaystäväni entinen, ja minun piti tietenkin käydä keulimassa suhteestani hänelle ilkeään sävyyn. Hävetti heti tapahtuman jälkeen. Mietin vieläkin, miksi tein sen.

Ala-asteella oli myös naapuriluokassa yksi tyttö, joka oli meistä (kiusaajaporukkani kanssa) ärsyttävän neitimäinen ja turhapäinen. Ajauduimme usein sanaharkkaan hänen kanssaan. Hän pisti meille vastaan joka kerta, mikä sai meidät provosoitumaan. Huono suhde häneen jatkui osaltani yläasteella. Ajauduimme nimittelyyn toisinaan ja kerran jopa fyysiseen kontaktiin, joka päättyi siihen, että tönäisin hänet rappusista alas. Tilanteessa ei käynyt kuinkaan, mutta järkytyin, sillä ymmärsin heti kuinka huonosti olisi voinut käydä. Yläasteen kuluessa yritin tehdä sovintoa hänen kanssaan, sillä en edes muistanut mistä meidän huonot välit olivat alkaneet. Nyt tätä kirjoittaessani asia on päivän selvä. Hänen kiusaamisensa sai alkunsa siitä, että ala-asteen kuudennella jokainen häneen siirretty sekunti oli pois minun kiusaamisestani. Minua ei haitannut yhtään, että niin kutsutut kaverini löysivät toisenkin kohteen. No, tämä henkilö ei uskonut vilpittömään tahtooni ja pyyntööni tehdä rauha, joten sitä ei tehty. Välit rauhoittuivat meidän kasvaessa yläasteen ajan.

Jälkikäteen hymyilyttävä kiusaamiskokemus koskee sekin omia ystäviäni. Yläasteen alkuvaiheessa olin tutustunut uusiin luokkakavereihin, ja kunkin omat piirit olivat muodostuneet. Yhtenä päivänä minut ignoorattiin porukassani täysin, sillä he kokivat minun varastaneen heidän ystävänsä, kun tulin ulkopuolisena heidän jo ala-asteelta alkaneeseen ystävyyteen. Tämän seurauksena yksi poika ja tyttö kirjoittivat minulle vihakirjeen. Taisivat oikein kädestä pitäen tuodakin sen minulle – ihailtavan suoraselkäistä toimintaa. En kunnolla muista, mitä paskaa kirje sisälsi, paitsi uhkaus on jäänyt soimaan päähäni: ”Me kustaan sun rilleille.” En pysty vieläkään kertomaan asiasta purskahtamatta nauruun! Olihan se toki ikävä tilanne joutua syrjityksi, mutta jotenkin pystyin nostamaan itseni tilanteen yläpuolelle ja pidin kiusaajiani jälleen jotenkin vajaina. Pari viikkoa jatkunut tilanne ei jättänyt suurempia traumoja, sillä kaveri, jonka heidän mukaansa varastin, on edelleen paras ystäväni.

Itse olin siitä onnellisessa asemassa, että sain aina kuulua johonkin porukkaan, usein vielä ikäluokkani cooleimpaan. En joutunut olemaan yksin. Mutta olihan se koko peruskoulu aika julmaa toimintaa näin jälkikäteen ajateltuna. Itse nousin kiusaamisten yläpuolelle yhdeksännellä luokalla ja aloin jopa kaveerata luokkamme oudon linnun kanssa, mitä muut ihmettelivät. Rooleilla ei ollut enää väliä, eikä mistään ollut enää rivien välissä luettavista, kenen kanssa voi tai ei voi olla.

Itse en ole niinkään pahoillani siitä, että minua on kiusattu, tai niistä satunnaisista kierosilmäksi haukkujista. Itse olen pahoillani, että olen koskaan saattanut kiusata ketään muuta. En tiedä, millä lasten päähän saisi järkeä. Tai missä kiusaamisen rajat kulkevat. Minäkin sain hyvän kasvatuksen ja moraalikäsitykseni kehittyi normaalisti, silti löysin itseni näistä tilanteista. Yksi asia on kuitenkin edistystä: silloin 20 vuotta sitten ei puhuttu asiasta niin paljon kuin nyt. Siksi myös kirjoitin oman tarinani.

#kutsumua kampanjan mukaan olisin varmasti kierosilmä, mutta sehän minä kieltämättä olen. Aion puuttua kiusaamiseen, jos sellaista kohtaan.

Ps. Kukaan ei oo koskaan kussu mun rilleille.

Kestävän kehityksen opiskelijalla olisi paljon asioita, joihin hän haluaisi olla vaikuttamassa. Ihmisten välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan ärsyttää. Roskaaminen täytyisi saada kuriin. Ihmisten tulisi ostaa enemmän lähituotteita. Heidän tulisi ylipäätään kyseenalaistaa kulutuskulttuuriaan. Itämerikin täytyisi saada pelastettua, maailman muista meristä ja metsistä puhumattakaan. Jokaisen ihmisen yksittäisillä valinnoilla on merkitystä tulevaisuutemme kannalta. Miten saisimme kaikki ihmiset ajattelemaan, että heidän tekemisillään todella on merkitystä? Tietoa pitää levittää ja saada ihmiset ymmärtämään.

Tutustuin Jyväskylän yliopiston FT Marko Siitosen luentoon vaikuttamisesta. Vaikuttamista on vaikea määritellä yksiselitteisesti, sillä lähes kaiken viestinnän voidaan nähdä sisältävän pyrkimyksiä vaikuttamiseen. Asiaa voidaan lähestyä kolmesta lähtökohdasta: haluamme että toinen muodostaa mielipiteen, haluamme hänen vahventavan mielipidettään tai haluamme hänen muuttavan mielipiteensä. Tähän voimme pyrkiä monin keinoin, aivopesemällä, manipuloimalla, suostuttelemalla ja vakuuttamalla. Paras keino lienee kuitenkin retoriikan opettelu.

Retoriikka on oppi vaikuttamistapojen löytämisestä. Rhetorica-teoksessa Aristoteles puhui jo antiikin Kreikan aikaan kolmesta osa-alueesta: logos, pathos, ethos. Kuuntelijan järkeen ja päättelykykyyn vetoaminen asiallisella argumentaatiolla (logos) on mielestäni vaikuttamisen lähtökohta. Myös vaikuttajan luonne ja olemus (ethos) vaikuttaa siihen, kuinka vakuuttava ja uskottava hän on kuulijoiden silmissä. Puhujan mielentila ja tunteiden ilmaisu (pathos) vaikuttaa myös siihen, kuinka hyvin puhuja saa kuulijat puolelleen.

Kaikilla osa-alueilla itselläni on parannettavaa. Tiedän myös, että asiastaan innostuneilla menee helposti logos, pathos sekä ethos överiksi. Tiedättehän tapaukset, jotka tykittävät niin vahvaa argumentaatiota joka asiaan, että vastapuoli jää täysin altavastaajaksi? Tällaiset paljon lukeneet ihmiset tietävät kaikesta kaiken ja oikein nautiskelevat saadessaan muodostaa toistaan nokkelampia ja akateemisesti pätevämpiä vastauksia (logos-överi). Useat ihmettelevät Timo Soinin suosiota, ja nähdäkseni se perustuu vahvaan ethokseen. Oikeastaan niin vahvaan, että se on alkanut jo muutamissa paneeleissa kääntyä häntä itseään vastaan. Soini on rauhallisuudellaan ja itsearvostuksellaan nostanut itsensä muiden keskustelukumppaneiden yläpuolelle, ja toteuttaa jo liiaksi tätä viestinnällisesti päteväksi osoittautunutta keinoaan ”ottaa tilaa”. Ja paatoksella puhujathan tiedätte! Harmikseni välillä kuulun heihin itsekin, mutta opettelen siitä parhaillaan pois. Usein puhuja on asialleen niin omistautunut, että se saa hänet kiihtymään ja ilmaisemaan asiaan liittyviä tunteitaan liiaksi.

Kuulostaa helpolta. Ei sitten saa syyllistää, moralisoida tai ohjeistaa, ettei ärsytä kuulijaa. Toisaalta, kaikkiahan ei voi miellyttää. Kuulijan kyvykkyyttä älylliseen ajatteluun ei tulisi kyseenalaistaa, tämäpä vasta dilemma ammattisanaston tai sivistyssanojen käytössä. Käyttäessäsi niitä vaikutat ehkä pyrkiväsi ilmaisemaan oman erinomaisuutesi. Jos jätät käyttämättä, saatat selittää asioista liian yksinkertaisesti kuin pienelle lapselle. Lisäksi vaikuttajana olet usein itse niin syvällä omassa aihepiirissäsi, ettet pysty nousemaan toisen asemaan nähdäksesi asiaa hänen näkökulmastaan. Mutta pään silittelylläkään ei ole vaikutusta. Pitäisi pitää pää kylmänä ja keskustella ymmärtävään ja asialliseen sävyyn, vaikka todellisuudessa tekisi mieli lyödä järkeä keskustelukumppanin kalloon.

Vaikka retoriikkasi olisikin kunnossa, riippuu vielä paljon kuulijasta, kuinka viesti menee perille. Itselläni on muutama ystävä, jotka eivät halua keskustella maailman tilasta tai sen tulevaisuudesta, mistään politiikasta tai uutisista. He eivät kuulemma kestä sitä kaikkea, ja haluavat keskittyä omaan elämäänsä. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei kukaan voi ajatella omaa elämäänsä yksikkönä erillään muusta yhteiskunnasta (onhan kaikki siitä riippuvaisia), ymmärrän silti näitä ystäviäni, jotka eivät halua vaikuttaa tai ottaa viestejä vastaan. Sillä tieto todellakin lisää tuskaa.

Milla Paloniemen Kiroileva Siilikin sen tajuaa.

Blogikirjoittamiseni lähti terapian tarpeesta: etsin toivon kipinöitä. Sittemmin ymmärsin, että näistä teemoista onkin tosi hyvä huudella ääneen, koska tarvitsemme keskustelua muuttuaksemme. Ymmärrän hyvin, ettei räyhääminen ilman vastauksia vie mitään asiaa eteenpäin. Ja ymmärrän senkin, etteivät ihmiset jaksa raskaita teemoja, jos kirjoittaja heittää aina vaan lisää taakkaa niskaan. Tunnen ihmisiä, jotka eivät pysty katsomaan uutisiakaan maailman raadollisuuden takia. Tämän blogin tarkoituksena ei ole hyssytellä yhtäkään asiaa. Hyssyttely on kuin lakaisisi roskat maton alle. Näin ollen toivoa ei kaiveta sieltä, missä sitä ei ole.

Okei, aina on toivoa. Mutta onhan se vähän piilossa.

Elämäni pyörii muutamien teemojen ympärillä: Ihminen kuluttaa liikaa. Kuluttavia ja kuluttamiseen pyrkiviä ihmisiä on liikaa. Maailman kantokyky ei kestä tätä, minkä takia voidaan sanoa nykyisen sukupolven syövän tulevien polvien kakkua. Teemme näin, koska olemme kasvattaneet talouden ympärille täysin vinksahtaneen kulttuurin, jossa tavoitellaan materiaalista vaurautta käsittämättömissä mittakaavoissa. Tästä tulisi opetella pikimmiten pois. Meidän tulisi tarttua degrowth-ajatukseen ja todella pohtia, mikä tekee meidät onnellisiksi ja hyvinvoiviksi. Meidän tulisi muuttaa elämämme uusien hyvinvointitavoitteiden saavuttamiseksi. Jotta lapsemmekin voisivat olla hyvinvoivia ja onnellisia. Pikkuhiljaa myös poliittiset päätökset muuttuisivat tavoitteitamme tukeviksi.

Usea ihminen ei vaan tiedosta, kuinka tuhoisa länsimainen elämäntapamme todella on. Kyyti on paikoin niin kovaa, ettei ehditä pysähtyä ajattelemaan todellisia tarpeita. Maailman pelastamisesta täytyy pitää meteliä, jotta edessä häämöttävä (mielestäni väistämätön) elämäntavan muutos tapahtuisi nopeammin. Toivo on siinä, että me alkaisimme ajatella toisin. Hidastaisimme elämän tahtia ja kulutusta sekä tiedostaisimme maailman kokonaisena, ei vain ihmislähtöisestä näkökulmasta. Siksi pitää huudella niitä kammottavia faktoja, esimerkiksi että nykyisellä kulutuksella tarvitsemme vuonna 2050 lähes 3 maapalloa. (Olen silloin muuten 66-vuotias, jos elämä kantaa.)

Toivomme tulee tässä: Vuoden 2008 Eurobarometrin mukaan 63 prosenttia EU 15 -maiden kansalaisista piti ympäristönsuojelua talouskasvua tärkeämpänä. Talouskriisin myötä tämä tilasto on kokenut kolahduksen, mutta toivoa on myös siinä, että tänä vuonna 55 % suomalaisista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että he ovat valmiita tinkimään omasta elintasostaan saaste- ja ympäristöongelmien vähentämiseksi (EVA). Toivo on siis siinä, että jokainen meistä äänestää omalla kulutuskäyttäytymisellään ja elämäntavallaan kestävämmän ympäristöpolitiikan puolesta.

”Voimmeko luottaa siihen, että tarpeeksi monet ihmiset tekevät ajoissa täyskäännöksen maailman pelastamiseksi? Näin kysytään usein, mutta kumpi tahansa vastaus onkin, se vie harhaan. ’Kyllä’ johtaa itsetyytyväisyyteen, ’ei’ epätoivoon. Toivottavaa on jättää tämä hämmennys sivuun ja tarttua toimeen.” (Taloustieteilijä E. F. Schumacher).

Toivo on sinun valinnoissasi. Nyt, tänään ja tässä.

Voimme käyttää erillisen blogi-istunnon sitten siihen väittelyyn, kuinka paljon ihminen vaikuttaa toimillaan ilmaston luonnolliseen muutokseen. Yleisenä riskirajana pidetään kahden asteen lämpötilanousua. Jo tällä hetkellä kärsimme ilmaston lämpenemisen aiheuttamista ongelmista, mutta jos ylitämme kahden asteen lämpenemisen, seuraukset ovat jokseenkin vakavat. Nykyisen politiikan ja käyttäytymisemme valossa näyttää siltä, että emme pysty estämään kahden asteen nousua. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu, että Suomessa pyritään YK-tasolla sellaiseen ilmastosopimukseen, joka rajoittaisi lämpenemisen kahteen asteeseen. Käytännössä siis sen sijaan, että voisimme vielä yrittää vaikuttaa radikaalilla politiikalla lämpenemiseen, varaudummekin ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Ja niitähän piisaa.

Ilmastonmuutos vaikeuttaa ruoantuotantoa monilla alueilla lisääntyvien tuholaisten, äärimmäisten sääilmiöiden, tulvien, kuivuuden, myrskyjen, ja vedenpinnan nousemisen takia. Pahin tilanne tulee olemaan todennäköisesti jo valmiiksi ruoanpulasta kärsivillä alueilla. Oman näkemykseni mukaan ihminen on valmis tekemään mitä vaan elääkseen, saadakseen ruokaa. Tällä on siis vaikutuksensa muuttoliikkeisiin ja sotiin.

Ilmastonmuutos aiheuttaa aavikoitumista ja merenpinnan nousua, jolloin ihmiset joutuvat muuttamaan yhä pienemmille alueille sinne, missä elintila on kelvollista. Väestötiheys, sosiaaliset jännitteet ja konfliktien todennäköisyys kasvaa ja kilpailu elintilasta kiihtyy. Meidänkin naapurissa voi pian asua ilmastopakolainen, tai tuhat.

Ilmaston lämpeneminen on pitkälti rikkaiden maiden syytä, mutta köyhät maat joutuvat kantamaan kaikista hirvittävimmät seuraukset. Seurauksena ilmastonmuutoksesta köyhemmät ovat entistä köyhempiä ja huono-osaisempia. Myös Suomessa todennäköisimmät kärsijät ovat heikkotuloiset, joilla ei ole varaa ympäristöveroihin tai kallistuneeseen energiaan.

Ilmastonmuutos saattaa aiheuttaa markkinoilla häiriötiloja ja vaikeuttaa yritysten toimintaa, ja ennakoitavuutta. Säähän liittyvät ääri-ilmiöt saattavat vahingoittaa kaupunkien infrastruktuuria. Näin hyväosaisetkaan eivät ole turvassa riskeiltä. Vapise porvari.

Ilmaston lämpenemisellä on vaikutuksia myös fyysiseen ja psyykkiseen terveyteemme. Kesäiset helleaallot ja uudet eläimistä ihmisiin tarttuvat taudit ovat uhka. Myös entistä pilvisemmät kesät saattavat kaamoksellaan vaikuttaa psyykkiseen hyvinvointiin. Tätä kautta terveydenhuollon vaatimukset nousevat, mutta mitä tapahtuukaan terveydenhuollon toiminnassa ilmaston muutoksen seurauksena? Ilmastonmuutos heikentää kasvutalouden toimintaedellytyksiä, jolloin se heikentää valitettavasti myös sosiaalisia palveluja. Epävarmalla taloudella on vaikutuksensa terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan. Jos meillä on jo nyt ongelmia vastata Suomen ikärakenteen kautta syntyneeseen hoitopulaan, joka on ollut tiedossamme vuosikymmeniä, niin kuinka voimme vastata äkisti ja arvaamatta tapahtuviin muutoksiin? Monella on varmasti jo mielipiteensä nykyisestä terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta, mutta tämä sektori ei ole vielä edes kohdannut niitä suurimpia haasteita.

Jos nämä ongelmat eivät puhkea täyteen loistoonsa meidän aikana, tapahtuu se meidän lasten aikana. Jotta maapallon tulevaisuus olisi kestävällä pohjalla, pitäisi jokaisen ihmisen hiilidioksidipäästöjen laskea vuoteen 2050 mennessä 0,4 tonniin per henki. Vastaava luku Suomessa muutama vuosi sitten oli 10,7. Siitä voi laskea, millaisia muutoksia tarvitsemme. Muutoksen tulisi tapahtua poliittisen ohjauksen kautta, mutta sitä ei tarvittavassa mittakaavassa tule tapahtumaan niin kauan kun emme sitä vaadi. Muutos lähtee siitä, että me yksilöinä ymmärrämme, miten elintapojemme tulee muuttua.

Sukset jalassa kohti juhannusta!

Katson aikaa taaksepäin, viime syksyyn ja sitä edeltävään aikaan. Vasta näin jälkikäteen pystyy hahmottamaan, kuinka masentunut olen ollut ja mitä ihmeellisiä ajatuksia päässäni onkaan liikkunut. Tulevaisuus oli synkkä, enkä nähnyt siinä itseäni tai liiemmin ketään muutakaan. Koko ihmiskunnan käytös tuntui täysin järjettömältä ja sen mukana myös oma elämä. Vaikka ymmärsinkin maailmasta löytyvän paljon viisaita ja oikeudentajuisia ihmisiä, tuntui että niiden yhteenliittymästä seuraa aina vaan tuhoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Pelkkää paskaa siis, suomeksi sanottuna.

Minua yritettiin lohduttaa ajatuksella, että tarvitseeko ihmiselämän nyt niin loisteliasta ollakaan. Olisiko sillä lopulta merkitystä, jos ihmiskunta tuhoutuisi? Säilyisipähän itse maapallo ja paljon muuta elämää. Henkilökohtaista voimattomuutta koitettiin helpottaa selittämällä, että olemme yksilöinä niin käsittämättömän pieni mikro-osa tätä kokonaisuutta, että omaa elämäänsä on turha nostaa liian suurelle tapetille - olemme vain pieniä ihmisiä. Tätä maapallon kokonaisuuden käsitettä oli jotenkin vaikea ymmärtää. Pitikö minun siis laskea ihmiskunnan arvostusta? Se ei tuntunut loogiselta, koska ajattelin, että ihminen on luomakunnan kruunu. Että ihminen on kaiken kehityksen huipentuma. Suurin ristiriita kai tulikin siitä, että miten ihminen voi käyttää aivojaan näin väärin.

Loppuvuodesta tein päätöksen olla juomatta alkoholia lainkaan vuonna 2014. Halusin tuntea itseni terveemmäksi ja nähdä, voisinko myös henkisellä puolella paremmin. Nyt kun viides kuukausi on meneillään, huomaan kokeneeni ison henkisen kasvun. Johtuuko se tipattomuudesta, tiedon lisääntymisestä vai kevään auringosta - mene ja tiedä. Mutta yhtäkkiä joku helpotuksen tunne on astunut kuvioihin. Olen todella alkanut ajatella, ettei ihmiskunnan säilyminen ole välttämättä maapallon "onnistumisen" tai tulevaisuuden mittari. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että kappas, tämähän onkin mielenkiintoinen tarina nähtäväksi. Nyt ymmärrän täysin, mitä tämä lohduttajani yritti minulle kertoa ihmisen pienuudella.

Hetken luulin, että olen saanut toivoa huomisesta, sillä oloni jotenkin keveni. Mutta ei se pidäkään paikkaansa. Olen vaan oppinut elämään sen toivottomuuden kanssa. Elämänkatsomukseni on muuttunut. Kuulostaahan se vähän hassulta, mutta oman merkityksettömyyteni ymmärtäminen on luonut minuun paljon positiivista energiaa. Elämä tuntuu mahdollisuudelta ja olen iloinen. Siitä on muodostunut kaksi teesiä elämääni. Yksi: Älä luovuta. On tärkeää elää niin kuin uskoo, vaikka sillä ei olisi koskaan mitään vaikutusta mihinkään. Vain niin voit löytää merkityksen itsellesi. Kaksi: Elä valitsemallasi tavalla mieluummin jo tänään, koska huomista ei ehkä ole. Jos onkin, on se kuitenkin synkkä.

Tota kakkosteesiä en voi myöntää toteuttavani täysillä vielä seitsemään kuukauteen. Kuuluuhan ihmiselämään nyt viinaa hyvänen aika!

Aurinko paistaa ihanasti.

Piti oikein itsekin paneutua aiheeseen. Miten EU vaikuttaa elämääni? Mitä tulee mieleen Euroopan parlamentissa päätettävistä asioista? Kaikki muistavat ainakin kurkkudirektiivin. Maataloustuet puhuttavat säännöllisesti. Meidän satunnais-röökaajien lempparit, siis menthol-savukkeet kielletään pian – sekin EU:n toimesta. Sieltä EU:sta tulee kyllä kaikennäköisiä paskadirektiivejä, joilla rajoitetaan meidän suomalaisten oikeutta toimia parhaaksi näkemällämme tavalla. Ja kaiken kukkuraksi Suomi vaikuttaa olevan EU:ssa ainoa maa, joka orjallisesti noudattaa annettuja säädöksiä ja lakeja! Jos jokin kiva on kiellettyä ja jos jokin yksinkertainen on tehty vaikeaksi, niin EU:han sen on tehnyt. Ja vauhtiin kun tässä päästiin, niin ei voi jättää mainitsematta niitä Kreikan tukipaketteja. Kamalaa shaibaa, joten äänestysperustelu numero yksi: Jos et äänestä jonkin asian puolesta, äänestä sitä vastaan.

Olen tietty kuullut myös pari muuta seikkaa EU:sta ja sen vaikutuksista Suomeen. Eilisessä Hämeenlinnan Vihreiden järjestämässä tilaisuudessa Ville Niinistö nosti esiin konkreettisen esimerkin siitä, miksi tarvitsemme yhteisiä päätöksiä. Kalamiehenä ympäristöministerimme mainitsi kestävän kalatalouden. Itämeressä uivat lohet nousevat jokaisen Itämerta reunustavan maan jokiin, ei ainoastaan Suomen. Jos me olemme heränneet suojelemaan kalakantaamme, kaikki toimemme ovat hyvin voimattomia, jos naapurimaamme eivät toimi yhteisessä vedessämme uivien kalojen kohdalla samalla tavalla. Siis äänestysperustelu numero kaksi: Jos äänestit eduskunta- tai kunnallisvaaleissa, se ei vielä riitä, sillä usein vasta yhtenäinen, rajat ylittävä politiikka on tarpeeksi tuloksellista.

Yhtenäisen politiikan tarve on erityisen tärkeää ympäristöpolitiikassa. Kun puhutaan ympäristön suojelusta ja kestävästä kehityksestä, usea tulee todenneeksi, ettei sillä ole mitään väliä, kuinka hyvin me täällä pienessä Suomessa asiat hoidamme, kun ne kuitenkin muualla sotketaan. Jos ajattelet näin, ymmärrät myös, mikä merkitys on Euroopan mittaisella yhteistyöllä. Tietenkin voidaan väittää, ettei sillä ole mitään väliä, kuinka hyvin me täällä Euroopassa asiat hoidamme, kun ne kuitenkin muualla sotketaan. Mutta kyllä sillä on jo vähän väliä. EU on vaikutusvaltainen osa maailmaa. EU:n politiikka vaikuttaa sekä sen omiin jäsenmaihin että ulospäin muille talousalueille. Äänestysperustelu numero kolme: Jos olet huolissasi ilmastonmuutoksesta, ymmärrät sen vaativan laajaa yhteistyötä, jossa EU voi toimia suunnannäyttäjänä.

EU:n kansalaisina voimme liikkua ja oleskella vapaasti unionin alueella, mikä on helpottanut ja laajentanut meidän työelämää, opiskelua ja matkustamista merkittävästi. Oletteko koskaan ajatelleet EU:n osuutta rauhaan tai ihmisoikeuksiin Euroopassa? Oletteko koskaan ajatelleet rauhan ja ihmisoikeuksien osuutta omaan arkipäiväiseen elämäänne? Äänestysperustelu numero neljä: Euroopan Unioniin liittyy paljon sellaisia jokapäiväisiä asioita, joita emme vain tule ajatelleeksi. Siksi nämäkin vaalit koskettavat meistä jokaista.  

Ihmiset ovat ilokseni keskustelleet sosiaalisessa mediassa ehdokkaista. Hieman kyseenalaista kiinnostusta on herättänyt Ylen neljän minuutin pikavaalitenttivideot, joissa jokainen ehdokas ei ole täydellisesti loistanut ulosannillaan. Itsekin hihittelyyn sortuneena totean, että kyseenalainen keskustelu vaalien ympärillä on parempi kuin ei keskustelua lainkaan. Mennään siis äänestämään huolimatta siitä, ketä äänestämme, (5. perustelu) koska meillä jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseemme ja Suomi on demokraattinen maa. Vain äänestämällä vaikutat.

Ja viimeisenä: Kyllä minä olen sitä mieltä, että jos et äänestä, niin älä sitten valitakaan. Äänen antaminen tuo (ah sen niin ihanan) valitusoikeuden asioiden päivittelyoikeudesta puhumattakaan!

Yhtä hommaa en kyllä ymmärrä. Löytämäni uudet tavat elää, ylipäätään muutamien vuosien saatossa muuttuneet arvot kirvoittaa ihmisiä outoihin keskusteluihin. Mielelläni keskustelen siitä, miten tämä maapallo voitaisiin vaatimattomasti sanoen pelastaa. Koska pyrin välttämään saarnaamista (äidille voi huomauttaa kierrättämisestä, pikkusiskolle voi heittää vitsillä ihmisen hyvyyden mitasta ja paras kaveri ymmärtää jos en yritäkään näytellä innostunutta hänen uudesta muotilaukustaan), kerron mieluummin siitä, miten itse toimin ja miten pyrin muuttamaan elämääni kestävämpään suuntaan. En halua yrittää kertoa, kuinka jonkun muun tulisi elää, mutta haluan kertoa omasta tavastani ja omista haasteistani, koska se voi saada ihmiset ajattelemaan niitä syitä, miksi toimin kuten toimin.

Kuitenkin usein keskustelu johdatetaan niihin epäkohtiin, joita elämäntavassani on. Kuinka meidän vanha bensasyöppöautomme luhistaa viherpiipertämiseni. Keskustelussa vaikutan olevan puolustuskannalla ja joudun selittelemään, kuinka kuljen julkisilla töihin ja pyöräilen kesäkaudet. Kuinka matkustan mahdollisuuksien mukaan julkisilla tai kimppakyydillä tapaamaan ystäviäni. Entä koulu, menetkö autolla Forssaan neljä kertaa kuukaudessa? Sitten selitetään, millaisilla aikatauluilla bussi kulkee meiltä linja-autoasemalle, kuinka linja-autot kulkevat Hämeenlinnasta Forssaan ja miten koulun aikataulut toimii. Selitetään, kuinka autoa käytetään vain kun se on välttämätöntä. Miksi emme aja sitten ekoautolla? Selitetään, mitä sellainen maksaa ja millaiset meidän tulot on. Selitetään, että auton pitäisi myös pystyä vetämään meidän asuntovaunua.

Asuntovaunua! Ei jumalauta, sehän kuluttaa bensaa törkeesti enemmän! Selitetään, että olen kyllä selvittänyt automme päästöt ja olen jopa laskenut meidän lomakauden vaunuilupäästöt. Niitä voi hyvin verrata muuten keskivertolomailijan lentomatkoihin, mutta tästä en viitsi selittää paljoa enempää, ettei vaan keskustelijakumppanille tulisi sellainen fiilis, että hän on se lomalentäjäpahis. Päästöt on laskettu, ja lomakäyttäytymisellämme elämme siivosti siirtyen vain pieniä pätkiä vaunulla ja pyöräilemällä loput. Tätä selityslistaa voisi jatkaa loputtomiin. Usein hieman uuvahdan näistä keskusteluista siirtäen lopulta vastuun mieheni kontolle: hän haluaa vaunun ja hän haluaa asua omakotitalossa, itsehän olisin valmis vaikka millaisiin uhrauksiin. Siirtämällä sitten lopulta vastuun hänelle ja löytämällä syyllisen muualta pääsen pälkähästä näissä keskusteluissa.

Ymmärrän kyllä, että kun julkisesti näistä sydämenasioista keskustelee, täytyy ottaa myös vastaan se, mitä sieltä taivas varjele tulee. Mutta onhan se nyt erikoista, että ihmisillä on sitten tarve kertoa minulle totuus tästä minun ekohössötyksestäni ja ikään kuin tiputtaa minut maanpinnalle omasta erinomaisuudestani. Ja lähtökohtaisesti vain halusin kertoa, mitä mulle kuuluu ja miten päiväni kulutan. Onko näillä mun keskutelukumppaneilla jonkinnäköisiä ennakkoasenteita hippeihin? Vai kolahtaako heidän omatunnossaan jokin? Kiitos kuitenkin kaikille haastajilleni, aion sivuaineopinnoissa keskittyä viestintään, jotta osaisin puhua näistä asioista kanssanne oikein. Ja thänggaad ei tarvitse näistä asioista keskustella tänä vuonna nousuhumalassa lainkaan.

Tämä palanen sisäistä rauhaa on syntynyt sitä kautta, että olen tullut entistä varmemmaksi siitä, miten minä pystyn henkilökohtaisessa elämässäni annetuissa ihanissa puitteissa toteuttamaan arvomaailmaani. Nyt olen lopettanut menestyksekkäästi lihan syömisen ja aion tulevina vuosina panostaa todenteolla omavaraisuuden lisäämiseen ruoan suhteen. Jatkan päästölaskelmieni tekemistä ja pienemmästä tönöstä ja aurinkopaneeleista haaveilemista. Jätän tukan jatkossakin värjäämättä enkä kenties enää koskaan osta uusia vaatteita. Ja te sanotte, ettei tällä ole mitään merkitystä kun sitä vertaa Kiinan tehtaiden piippuihin.

Olisihan se varmaan hyvä vaihtoehto, siis vaihtaa vuoden tipattoman aikana viini mielialalääkkeisiin. Niistähän saa KELAn korvaustakin! Mutta jos ajattelin, että mieleni muuttuisi positiivisemmaksi ilman alkoholin masentavaksi todettua vaikutusta, olin väärässä. Ei muutu. Samat ongelmat tässä maailmassa edelleen on.

Kuljen tätä samaa kehää uudestaan ja uudestaan. Maailman epäkohdat harteillani vajoan synkkyyteen. Kyllästyn sen mukanaan tuomaan toivottomuuteen ja huoleen huomisesta. Päätän siis ottaa itseäni niskasta kiinni, ja etsiä asioista positiivisia puolia. Päätän siis alkaa positiiviseksi, mikä sekin on nyt osa tätä vuoden tipattomuus proggista. Epäonnistun tavoitteissani pysyä positiivisena, sillä koulussa oppimani ja kirjoista lukemani pikkufaktat viestivät muusta. Viimeinen oljenkorteni on todistella itselleni, että on todella positiivista, kun joka ilta nukkumaan mennessä ymmärrän olla kiitollinen siitä, millaista elämää saan elää. Hetken on hyvä nukahtaa ja aamulla on taas voimia alkaa pohtia epäkohtia.

Tänään se sitten iski: miksi minun tulisi pyrkiä positiivisemmaksi? Eikö itseni kannalta olisi olennaisempaa vaan hyväksyä itseni tällaisena kuin olen? Ja mitä hyötyä maailmalle olisi siitä, että yrittäisin etsiä positiivisia asioita sieltä, mistä niitä ei tarvitse löytää? Esimerkiksi nyt vaikka siitä ilmastonmuutoksesta. Kaikkien kannalta on siis parempi, että lopetan tämän järjettömän positiivisuuden tavoittelun ja hyväksyn, etten tule sille rakentamaan maailmaani ja ettei positiivinen ajattelu kanna minua. Johtopäätöksenä kuuluu uusi elämän mottoni: haluan elää vielä huomiseen – vain nähdäkseni että VMP ne nyt taas ovat keksineet tai VMP ne nyt taas ovat päättäneet. Tietenkin pyrkien vaikuttamaan tähän.

Äskettäin kiivaan keskustelun lomassa, kun en tiennyt itkeä, nauraa vai oksentaa, teki maailman eniten mieli päihteitä. Ensimmäisen kerran tämän hyvin alkaneen elämänmuutoksen aikana. Koko projekti tuntui hetken typerältä. Entä jos maailman loppu tulee huomenna ja multa on jäänyt ne kaikki hyvää oloa tuottavat kemikaalit juomatta! Sitten lohduttauduin, että vaikka tämä tipattomuus ei mieltäni paranna, on minulla kuitenkin sen mukanaan tuoma fyysinen terveys. Olen muuten syönyt huomattavasti terveellisemmin kuin aiemmin. Liikuntaa tulee edelleen paljon, mutta sitä ei tarvitse enää suunnitella niin tarkkaan mahdollisten kankkuspäivien takia. Tätä ajatellen on siis ihan hyvä boogie jatkaa valitsemallani tiellä. Kunhan en joudu hautaan ennen kuin olen saanut tipan kaljaa.

Mutta kyllä minä olen korvike eskapismia alkanut harjoittaa. Katselen paljon elokuvia ja sarjoja ja sukellan vieraisiin fiktiivisiin maailmoihin, ettei aina tarvisi katsella sitä omaansa. Sen sijaan, että nyt tasoittaisin sisällä pauhaavan raivoni parilla jallukolalla, valmistan vegepäivällistä ja lataudun Alamaailma trilogialla huomiseen. Ystävänpäivän kunniaksi saatan puristella miestäni. Huomenna koulussa menemme järven jäälle kairaamaan näytereikiä ja tutkimaan veden happipitoisuutta. Mun koulukaverit on tosi huipputyyppejä, ja luulen, että mustalla huumorilla pysyn hengissä valmistumiseeni asti. Eli ihan hyvä elämä huonossa maailmassa! (Ei hitto, toihan kuulosti vähän positiiviselta.)

PS. Kaikki mun oikeetkin kaverit on huipputyyppejä. Kiitos, että olette. <3 Hyvää ystävänpäivää!

Itse uskon, että työpaikkoja tulee katoamaan varmaan tahtiin seuraavien vuosien aikana. Ajatuksissani tarkastelen noin 10 tulevan vuoden visiota. Teknologian kehityksen myötä menetämme suuria työllistäjiä teollisuudesta, logistiikasta, kaupan alalta – oikeastaan vaikea nimetä mitään alaa, johon kehitys ja automatisoituminen ei vaikuttaisi. Toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Ihmistä ei yksinkertaisesti tarvita enää yhtä paljon suorittamaan työtä kuin aiemmin.

Mitä tästä sitten seuraa? Se riippuu nähdäkseni siitä, miten näihin asioihin suhtaudutaan. Tämä voi olla hyvinvoinnillemme suuri mahdollisuus, niin kuin sen kuuluisikin olla – sehän on kehitystä! Jos jaamme jäljelle jäävän työn kaikkien halukkaiden tekijöiden kesken tasaisemmin, voisimme pienentää työpäivämme pituutta ja keskittyä siihen, mikä on elämässä tärkeää: ehkä perhe, ehkä opiskelu, ehkä itsensä kehittäminen kulttuurisesti tai vaikka liikunta. Ei lisääntyneellä vapaa-ajalla kaikkia maailman ongelmia ratkaistaisi, mutta enemmistölle ihmisistä se tekisi hyvää, näin mututuntumalla veikattuna kohentaisi elämää.

Jos tehtäisiin vähemmän töitä, kyllä, seurauksena saisimme vähemmän palkkaa. Miten sillä pärjäisimme? Tämä onkin se syy, miksi luulen, että tulevaisuuden työllisyystilanne kaatuu niskaamme. Oma asenteemme ei jousta, kun olemme syntyneet maailmaan, jossa unelmoidaan omistusasunnoista ja isommista omistusasunnoista, omista autoista ja vähän kivemmista omista autoista, ihanista kampaamokäynneistä ja vähän pidemmistä ripsistä. Meillä on useilla aika valmiit unelmat, ja oikeastaan edellä mainitsemani asiat ovat vain puitteita, joissa suunnittelemme ne todelliset elämämme unelmat toteuttavan sitten, kun ”pakka on kasassa”. Emme enää ehkä uskalla ajatella, voisimmeko olla vähemmällä yhtä onnellisia? Olen varma, että pärjäisin rutkasti vähemmällä, tulisin hyvin toimeen elämänlaatuni pahemmin kärsimättä. Tiedän tämä siitä, että olen elänyt täysin pätevää elämää nuorempana alemmalla tulotasolla.

Jos osaisimme nähdä vähemmän työnteon ja hieman matalamman tulotason mahdollisuutena, meillä olisi hyvin pullat uunissa. Mutta tämän hetkinen ilmapiiri ja asioiden arvojärjestys tekee meidän työttömistä ahdistuneita ja syrjäytyneitä. Työttömyys on jotain aivan kamalaa, kyllä siinä varmaan viinaa alkaa juoda ja saattaapa iskä perheensäkin murheissaan murhata. On työttömyydellä toki myös sosiaalisia vaikutuksia meihin, mutta lähtökohtaisesti työttömyys tai vaan pelko työttömyydestä ahdistaa meitä, sillä pelkäämme menettävämme jotain. Mitä? Onko kovin yleistä kuolla työttömyyteen? Pelkäämme menettävämme omaisuutemme, tai sen mahdollisuuden, että sitä olisi joskus voinut ollakin.

En silti tarkoita, että työttömänä tällä hetkellä elävät, köyhyydessä kieriskelevät ihmiset olisivat kadottaneet punaisen langan elämästään eivätkä vaan osaisi hyödyntää eteensä tullutta tilaisuutta. Tietenkin kohdistan nämä tulevaisuuden näkemykseni tilanteeseen, jossa kaikilla on koti, jossa asua ja ruokaa, jota syödä. Uskon vakaasti, että suurellakin työttömyysprosentilla pystymme tukemaan kaikkia ihmisiä hyvään elämään.

Onneksi työpaikkoja tulee myös syntymään, koska suuret ikäluokat eläköityvät näillä näppäimillä. Meillä on jo nyt hoitolaitokset ja -kodit täynnä potilaita, ja jokaisessa liian vähän hoitajia. On työvoimapulaa matalapalkkaisilla aloilla, joissa työskentelee paljon maahanmuuttajia. En sentään halua maalata tulevaisuudesta sellaista kuvaa, että vähän elintasoa tiputtamalla voisimme alkaa ottaa lunkisti ja elää herroiksi (ilman niitä herrojen varoja). Tietenkin meidän täytyy myös kantaa yhdessä vastuu tästä yhteiskunnasta ja tehdä kaikki työ, jota täytyy hyvinvoinnin eteen tehdä. Ei meillä ole varaa kieltäytyä niistä paskaduuneista, joista nyt moni kieltäytyy. Meidän täytyy uudelleen kouluttautua ja sopeutua tilanteeseen. Aivan pakko letkauttaa tähän sellainen kaneetti, että se saa minut kuulostamaan aikani eläneeltä katkeralta tosikolta: Silloin kun viimeksi on Suomea rakennettu, kysyttiinkö silloin, että saitko nyt varmasti koulutustasi vastaavaa työtä tai olitko halukas saati kypsä rintamalle?

Sitä paitsi, paskahommiakin on paljon helpompi tehdä, kun niitä ei tarvii tehdä niin montaa tuntia viikossa! :)

Olen onnellinen myös monesta muusta syystä. Tämä on onnen ja kiitollisuuden teemavuosi, sillä lähdin ystävän ehdottamana mukaan onnenpurkki-haasteeseen. Purkkiin olisi tarkoitus kerätä onnen ja kiitollisuuden aiheita tämän vuoden ajan. Mulla on niitä kasassa nyt kolme. Okei, jos istuisin alas miettimään ja kirjoittamaan lapulle onnen ja kiitollisuuden aiheita, saisin varmasti 100 kasaan kertaheitolla. Vaikka maailmankuvani ei olekaan sieltä positiivisemmasta päästä, ei se estä minua nauttimasta elämän pienistä asioista, ja harvemmin olen kiittämätön. Negatiivisuuteni astuu ajatuskuvioon siinä vaiheessa, kun ajattelen, kuinka juuri minä saan tämän kaiken ja niin monta muuta ei osaa edes unelmoida siitä.

Onnenpurkki toimii niin, että aina kun löydän itseni ajattelemasta erittäin positiivisesti, kirjoitan asian lapulle ja laitan sen purkkiin. Tähän mennessä kertyneet laput ovat:

1. Otsonikerroksen elpyminen: antaa meitsille hitusen toivoa siitä, että ihminen voisi korjata myös muita maapallolle aiheuttamiaan vahinkoja.

2. Terveys: saan liikkua kivutta ja surutta joka päivä.

3. Oma kuntosali ja sauna: mikä sen ihanampaa, kuin könytä omalta salilta omaan saunaan oman miehen kanssa, mieletöntä luxusta!

En kyllä yhtään tiedä, mitä sitten vuoden päätteksi tällä onnenpurkilla teen. Uskoisin ymmärtäväni ilman purkkejakin, kuinka hyvässä asemassa täällä ollaan. En ole niin taikauskoinenkaan, että saattaisin rituaalinomaisesti polttaa onnenlappuseni ja toivoa samaa menestystä myös tuleville vuosille. Ehkä saattaisin seuraavana vuonna purkaa onnet purkista yksi kerrallaan, ja pyrkiä antamaan jollekin toiselle saman kokemuksen?

Onnellista vuotta 2014 kaikille säädyille! (Paitsi Pohjois-Korean diktaattorille.)