Eräs tyyppi jutteli minulle blogikirjoituksistani ja ehdotti, voisinko jokaiseen kirjoitukseen sisällyttää jonkin toivonpilkahduksen. Ajattelin, että erikoinen ehdotus. Olin hyvilläni, sillä rivien välistä luettuna blogini aiheet ovat tainneet upota tähän lukijaan. Aiheet tuntuvat raskailta, ehkä ahdistavilta. Samaan aikaan olin kuitenkin hieman pettynyt, sillä lukijalta näytti menneen ohi ongelma, jota itsekin poden: toivon puute.

Blogikirjoittamiseni lähti terapian tarpeesta: etsin toivon kipinöitä. Sittemmin ymmärsin, että näistä teemoista onkin tosi hyvä huudella ääneen, koska tarvitsemme keskustelua muuttuaksemme. Ymmärrän hyvin, ettei räyhääminen ilman vastauksia vie mitään asiaa eteenpäin. Ja ymmärrän senkin, etteivät ihmiset jaksa raskaita teemoja, jos kirjoittaja heittää aina vaan lisää taakkaa niskaan. Tunnen ihmisiä, jotka eivät pysty katsomaan uutisiakaan maailman raadollisuuden takia. Tämän blogin tarkoituksena ei ole hyssytellä yhtäkään asiaa. Hyssyttely on kuin lakaisisi roskat maton alle. Näin ollen toivoa ei kaiveta sieltä, missä sitä ei ole.

Okei, aina on toivoa. Mutta onhan se vähän piilossa.

Elämäni pyörii muutamien teemojen ympärillä: Ihminen kuluttaa liikaa. Kuluttavia ja kuluttamiseen pyrkiviä ihmisiä on liikaa. Maailman kantokyky ei kestä tätä, minkä takia voidaan sanoa nykyisen sukupolven syövän tulevien polvien kakkua. Teemme näin, koska olemme kasvattaneet talouden ympärille täysin vinksahtaneen kulttuurin, jossa tavoitellaan materiaalista vaurautta käsittämättömissä mittakaavoissa. Tästä tulisi opetella pikimmiten pois. Meidän tulisi tarttua degrowth-ajatukseen ja todella pohtia, mikä tekee meidät onnellisiksi ja hyvinvoiviksi. Meidän tulisi muuttaa elämämme uusien hyvinvointitavoitteiden saavuttamiseksi. Jotta lapsemmekin voisivat olla hyvinvoivia ja onnellisia. Pikkuhiljaa myös poliittiset päätökset muuttuisivat tavoitteitamme tukeviksi.

Usea ihminen ei vaan tiedosta, kuinka tuhoisa länsimainen elämäntapamme todella on. Kyyti on paikoin niin kovaa, ettei ehditä pysähtyä ajattelemaan todellisia tarpeita. Maailman pelastamisesta täytyy pitää meteliä, jotta edessä häämöttävä (mielestäni väistämätön) elämäntavan muutos tapahtuisi nopeammin. Toivo on siinä, että me alkaisimme ajatella toisin. Hidastaisimme elämän tahtia ja kulutusta sekä tiedostaisimme maailman kokonaisena, ei vain ihmislähtöisestä näkökulmasta. Siksi pitää huudella niitä kammottavia faktoja, esimerkiksi että nykyisellä kulutuksella tarvitsemme vuonna 2050 lähes 3 maapalloa. (Olen silloin muuten 66-vuotias, jos elämä kantaa.)

Toivomme tulee tässä: Vuoden 2008 Eurobarometrin mukaan 63 prosenttia EU 15 -maiden kansalaisista piti ympäristönsuojelua talouskasvua tärkeämpänä. Talouskriisin myötä tämä tilasto on kokenut kolahduksen, mutta toivoa on myös siinä, että tänä vuonna 55 % suomalaisista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että he ovat valmiita tinkimään omasta elintasostaan saaste- ja ympäristöongelmien vähentämiseksi (EVA). Toivo on siis siinä, että jokainen meistä äänestää omalla kulutuskäyttäytymisellään ja elämäntavallaan kestävämmän ympäristöpolitiikan puolesta.

”Voimmeko luottaa siihen, että tarpeeksi monet ihmiset tekevät ajoissa täyskäännöksen maailman pelastamiseksi? Näin kysytään usein, mutta kumpi tahansa vastaus onkin, se vie harhaan. ’Kyllä’ johtaa itsetyytyväisyyteen, ’ei’ epätoivoon. Toivottavaa on jättää tämä hämmennys sivuun ja tarttua toimeen.” (Taloustieteilijä E. F. Schumacher).

Toivo on sinun valinnoissasi. Nyt, tänään ja tässä.